Ajankohtainen viesti menneisyydestä

Missä kuljimme kerran on ohjaaja Peter Lindholmin toinen Kjell Westön romaanin filmatisointi. Lindholmille saman kirjailijan tekstiin tarttuminen on kuitenkin enemmän sattumaa kuin tietoista pyrkimyksestä filmata juuri Westön kirjoja. Vuonna 2001 ensi-iltansa saanut Leijat Helsingin yllä oli Lindholmille hyvin henkilökohtainen elokuva, sillä hän oli menettänyt veljensä ja elokuvan tekeminen oli suurelta osin oman surutyön tekemistä. Missä kuljimme kerran -elokuvaan Lindholmia taas pyydettiin ohjaajaksi, eikä hän siitä aluksi ollut edes innostunut.

Kevätkesällä 2009 Aleksi Bardy ja Annika Sucksdorff ottivat minuun yhteyttä ja olin yhtenä vaihtoehtona useammasta pohjoismaalaisesta ohjaajasta, joka ohjaisi elokuvan Westön Finlandia-palkitusta romaanista.

Ajattelin aluksi, että kun kyse ei ole kioskikirjallisuudesta tyyliin Kummisetä tai novellista, niin se on aika tuskainen tie. Westön romaanihan on aivan loistava ja olin vähän nihkeänä koko projektiin. Mutta sitten kun aloin kelata koko henkilögalleriaa ja ymmärsin, että minähän tunnen nämä ihmiset niin jalkapallokentältä kuin koulusta – olen käynyt samaa koulua kuin tarinan päähenkilöt – ja yhdestä sukuhaarasta löytyvät mustat enkelit sun muuta, niin minähän tunnen näitä kaikkia ihmisiä.

Luettuani sen jälkeen keskeneräisen käsikirjoitusversion, päätin, että lähden mukaan ja teen elokuvan, vaikka tiesin sen vievän pari vuotta ja pahimmillaan puolentoista vuoden ajan menee kaikki lomat ja viikonloput, ja joka päivä teen töitä 12–18 tuntia. Toisaalta tämä on ollut hetkittäin niin hemmetin kivaakin, että en kadu.

Westön romaani on laaja ja sen sovittaminen elokuvaksi oli luonnollisesti valtava haaste.

Elokuvahan ei suoranaisesti käsittele romaania vaan on painotukseltaan erilainen. Elokuvan rinnalla kuvattu muu materiaali on taas tehty televisiolle ja se kokonaisuus on ennemminkin romaani kuudessa osassa.

Suomenruotsille on perustelunsa

Suomessa tehdään varsin vähän ruotsinkielisiä elokuvia, joten Lindholmilta on jälleen kysytty, kuten aikanaan Leijojenkin yhteydessä, elokuvan kielivalinnasta.

Minulle on yksi hailee, mitä kieltä elokuvassa puhutaan, koska elokuvan oma kieli on se juttu, millä kaikkea pyöritetään ja kerrotaan. Tässä elokuvassa kieli oli kuitenkin sikäli merkittävä, että jos henkilöt joiden taustalla on suomenruotsalaisia traditioita, olisivat puhuneet suomea, niin se olisi tuntunut heti väärältä kompromissilta.

Joku sanoi, että miten on mahdollista, että satamassa puhuttiin ruotsia, niin sehän nimenomaan on niin, että suomenruotsalaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa ja aina ollut. Se on vain ihmeellinen päähänpinttymä, että rikkaat ovat suomenruotsalaisia. Se ei pidä paikkaansa.

Ennakkosuunnittelu takaa uskottavan epookin

Pikkutarkan ja uskottavan epookin luominen on suomalaisessa elokuvanteon todellisuudessa iso ponnistus. Lindholmin mukaan huolellinen valmistelutyö on onnistumisen avain, eikä siitä kannata tinkiä, sillä se on elokuvan teon edullisin vaihe.

Kun käsikirjoitus oli valmis, niin ihmettelin, että mistä ihmeestä löydän nämä kaikki suomenruotsalaiset näyttelijät. Casting veikin puolivuotta.

Näyttelijät saivat puhua ruotsia sillä lailla kuin roolihenkilönkin piti puhua. Jos roolihahmo oli taustaltaan suomenkielinen, hänen piti puhua suomenkielisesti suomenruotsia – ja oli jopa niin, että yhdelle suomenkieliselle näyttelijälle sanoin, että osaat ruotsia liian hyvin, puhu huonommin.

Ja samalla huolellisuudella kuin tehtiin casting, tehtiin kaikki muukin. Olin sopinut kaikkien kanssa, että koska olemme tässä tilanteessa, näillä rahoilla teemme tämän jutun, niin se mikä ei tikitä niin paljon rahaa, on ennakkosuunnittelu. Ja se tehtiin viimeisen päälle, siihen panostettiin hirveästi työtä.

Historiaa pitää avata

Itsenäisen Suomen alkuvaiheita on viime vuosina käsitelty jo useammissa elokuvissa. Historiamme kipeidenkin vaiheiden käsittely ja esiin nostaminen on tärkeää.

Kaukaisemman historian lisäksi toivoisin myös, että lähihistoriaammekin saisi aukaista, eikä sitä vain piilotettaisi johonkin kassakaappiin. Se olisi demokraattisessa yhteiskunnassa tärkeää.

Tämän elokuvan osalta minulle oli motiivina myös näyttää ihmisille, että nämä ovat lähes samanlaisia nuoria kuin nykyäänkin unelmineen ja toiveineen. Sitten tulee historia ja se on sellainen kuin se on. Ja jos ajattelemme nykypäivän Suomea ja miten se on viime vuosina muuttunut määrättyyn suuntaan, niin oli vähän sellainen fiilis, että tämä on ajankohtainen – sadan vuoden takaa oleva viesti tälle ajalle, että mitä ei ehkä kannata tehdä. On siinä joku juttu, joka kannattaisi laittaa korvan taakse.

Elokuvantekijän uransa 1980-luvun puolivälissä aloittanut Lindholm on viimeisen kymmenen vuoden aikana tehnyt kolme pitkää elokuvaa sekä useita tv-töitä. Missä kuljimme kerran on ollut työteliäs projekti, jonka jälkeen Lindholm toivoo löytävänsä itselleen aikaa rauhassa miettiä vireillä olevia ideoita ja hankkeita, sillä elokuvia on tarkoitus tehdä jatkossakin.

Silloin kun tämä projekti tuli minulle eteen, olimme valmistelleet jo useamman vuoden remakea Suomen menestyneimmästä elokuvasta Valkoinen peura. Mutta tämän kahden vuoden jälkeen en osaa vielä tarkemmin sanoa tulevasta. Aika on muuttanut myös minua itseäni. Elokuvarintamalla on kuitenkin tarkoitus jatkaa, jollei tässä nyt heti kättelyssä satu kuukahtamaan.

Lue myös