Metsurin tarina valkokangas

Sahalla työskentelevä Pepe (Jarkko Lahti) menettää työnsä, kun vuoren huipulla päätetään, että sahan aikakausi on tullut päätökseensä. Työpaikkansa menettää myös kaveri Tuomas (Hannu-Pekka Björkman), joka niin ikään saa potkut, ja tie vie kohti kapakkaa. Perhe-elämäkin ajautuu sivuraiteille. Pepen optimismia ei kuitenkaan mikään tunnu himmentävän, vaikka maailma ympärillä murenee.

Runoilijanakin tunnettu Mikko Myllylahti tarttuu Metsurin tarinan (2022) myötä ensimmäisen pitkän elokuvansa ohjaukseen. Myös käsikirjoitus on Myllylahden käsialaa. Käsikirjoittajana Myllylahdella on jo meriittejä: ensimmäisen pitkän elokuvan käsikirjoituksen Myllylahti teki yhdessä ohjaaja Juho Kuosmasen (Hytti nro 6) kanssa elokuvaan Hymyilevä mies (2016). Hymyilevä mies nappasi Cannesista Un certain regard -palkinnon ja se valittiin Suomen vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi.

Metsurin tarinakin on jo pientä taikapölyä harteilleen saanut. Se voitti Cannesissa Kriitikoiden viikon levityspalkinnon (Prix Fondation Gan à la Diffusion), jolla tuetaan elokuvan esittämistä ranskalaisissa teattereissa 20 000 euron summalla, ja hehkutusta on satanut elokuvalle kriitikoiltakin.

Ainekset ovat hyvät. Näyttelijäkaarti on mainio aina viattoman kirkasotsaisesta Jarkko Lahdesta Hannu-Pekka Björkmaniin, Ulla Tapaniseen, Katja Küttneriin ja Armi Toivaseen.

Visuaalisesti elokuva on kiinnostava ja lupaavasti vinksallaan. Myllylahti on Kaurismäkensä ja Lynchinsä opetellut. Kuva- ja tunneilmaisu on Aki Kaurismäkeä ripauksella lakonista Roy Anderssonia, tunnelma Davis Lynchin Twin Peaksia ja lumiset Kainuun metsät vievät ajatukset väkisin Coenin veljesten Fargoon.

Surrealistiset kohtaukset rytmittävät elokuvaa ja vievät sitä hämärän rajamaille.

Mutta joskus resepti, joka kuulostaa hyvälle, ei toimi käytännössä. Sen sijaan, että yhdistelmä tuntuisi tuoreelta, se tuntuu lievästi imitoinnilta vai vähimmilläänkin pastissilta.

Ei silti: elokuvassa on jokunen hieno, suorastaan upea, kohtaus. Yksi niistä on laulavan meedion Jaakon (Marc Gassot) unenomainen, lähes transsiin vievä esitys Pave Maijasen hitistä Ikävä. Siihen tuntuu tiivistyvän koko elokuvan sanoma: elämän merkityksettömyydestä merkityksen etsimistä. ”Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan/ Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan”.

Ennalta arvattavaksi ei juonenkäänteitä myöskään voi mitenkään syyttää, mikä laskettakoon myös elokuvan meriitiksi.

Hetkittäisistä kirkkaista hetkistä huolimatta Metsurin tarina on enemmän kuriositeetti kuin sydänjuuria liikuttava elokuva. Kiinnostava avaus, mutta pakkauksesta paljastuu enemmän pintaa kuin syvyyttä.