Yö saapuu Manhattanille kotikatsomo

Television parissa uransa aloittaneen Sidney Lumetin 1990-luku on ollut tuskaisaa aikaa. Lumetin, jonka ura ohjaajana on kestänyt jo yli 40 vuotta, tavaramerkkinä on ollut vakavan asiapitoinen, yhteiskunnan epäkohtia valaiseva draama. Hillitysti kantaaottavalla liberalismilla ei kuitenkaan ole välttämättä suurta markkinarakoa nyky-Hollywoodissa. Niinpä Yö saapuu Manhattanilla saa Suomessakin ensi-iltansa videolla kaksi vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

Amerikkalaisen oikeusjärjestelmän epäkohdat ovat olleet aiheena monissa Lumetin elokuvista. Jo Serpicossa (1973) käsiteltiin lahjuksista kieltäytyvän poliisin koettelemuksia. Myös Yö saapuu Manhattanille käsittelee poliisin korruptiota ja nuoren, idealistisen lakimiehen omatunnon kamppailua totuuden selvittämisprosessissa. Andy Garcia esittää lakimiestä, joka saa syyttäjän roolin poliisimurhaajan ja huumediilerin oikeustapauksessa. Yhtenä todistajista on hänen isänsä, jota diileri on ampunut pidätettäessä. Tapaus näyttää selvältä, mutta sen jälkipyykki paljastaa uraputkessa olevalla lakimiestähdelle epämiellyttäviä totuuksia poliisin lahjottavuudesta. Lopulta edessä on tuttu valinta: pitääkö seurata lain kirjainta lähimmäisten tuhoutumisen uhallakin?

Yö saapuu Manhattanille ei kaunistele lain ja oikeuden harmaalla vyöhykkeellä toimivien ihmisten moraalia, muttei myöskään pysty tuomaan aiheeseen mitään uutta. Ei siis ihme, että elokuva on jäänyt unholaan. Lopun moraalisaarna oikeuden toteutumisesta lakijärjestelmässä on kiusallisen päälle liimattu ja valju. Julistavan draaman pitäisi olla huomattavasti verevämpää purrakseen nykypäivän katsojiin. Lattea tv-ilmaisu ei enää riitä. Eikä Lumet onnistu tällä kertaa edes henkilöohjaajana. Ilmeisesti Lena Olinin ura oli pahasti laskussa, kun hän vastaanotti näin heikosti kirjoitetun sivuosaroolin lakimiehen rakastettuna.

Oliver Stone otti 1980-luvulta Sidney Lumetin aseman Hollywoodin eturivin liberaalina. Lumetin kuivakka, käsikirjoitukseen ja henkilöohjaukseen luottava tyyli onkin kaukana Stonen hyökkäävyydestä. Jos Yö saapuu Manhattanille olisi tehty 1970-luvulla, se olisi ollut tärkeä, oikeusjärjestelmän epäkohtia penkova puheenvuoro. Tänään se näyttää vain väsähtäneeltä, moneen kertaan nähdyltä pakkopullalta, joka voisi hyvin olla jonkun tv-sarjan pilottijakso.