Kärpästen rouva

Eletään maailmansotien välistä vuotta 1934 englantilaisessa sisäoppilaitoksessa. Uimahyppyjoukkueen opettaja Miss G (Eva Green) on radikaali ja karismaattinen tyttöjensä esikuva ja kritiikittömän palvonnan kohde. Rakennelma alkaa murtua kun saarelle saapuu uusi tyttö, espanjalainen aristokraatti Fiamma (María Valverde). Kerronnan ja kuvien tunnelma tiivistyy kulissien romahtelun tahdittamana kohti Kärpästen herra (1963) -viitteistä kliimaksiaan.

Jordan Scottin esikoinen Viattomuuden uhrit yhdistelee surutta aineksia niin eeppisistä tyttöromaaneista, Jane Campionin tuotannosta kuin lesboelokuvan traditiostakin. Tarina ei ole uraauurtava eikä oikeastaan uusikaan. Yhteydet ainakin Katherine Brooksin elokuvaan Loving Annabelle (2006) ovat ilmeiset. Molemmissa uusi yläluokkainen tulokas tuo mukanaan kipinän joka sytyttää ilmiliekkeihin uskonnollisen internaatin sisäisen seksuaalisen jännitteen.

CracksSheila Kohlerin romaaniin perustuva elokuva on naisen tekemä elokuva naisista. Miehet toimivat tarinassa vain ideoina edustaen ulkopuolista todellisuutta, haavetta tai uhkaa, josta viattomuuteen valheellisesti tuuditetut tytöt pidetään visusti erillään. Miehet merkitään Fiamman marxilaisen rakastajan muodossa myös edustamaan kapinaa, luokkataistelua ja rohkeutta.

Tähän saattaisi perustua se, miksei elokuvaa ilmestymisajankohdastaan huolimatta nähdä Suomessa Vinokino-elokuvafestivaaleilla. Naisvartaloa ihailevasta kamerasta huolimatta heteroseksuaalisuus näyttäytyy tosirakkauden ainoana oikeana muotona, kun taas lesbous saa harhaanjohtamisen, manipuloinnin ja sairauden kasvot.

Elokuva voima on sen runollisessa kameratyössä. Myös ansiokkaat näyttelijänsuoritukset tuovat sille lisäpisteensä. Erityisesti Mr Nobody -elokuvassakin nähtävä Juno Temple loistaa päsmäri-roolissaan sisäistä maailmaansa suojelevana joukkueenjohtajana.

CracksPitkät merkitsevät katseet kertovatkin elokuvassa enemmän kuin dialogi. Nämä samaiset pitkät katseet koituvat kuitenkin myös elokuvan dynaamisuuden kohtaloksi. Tyylikeinossa mennään aika ajoin liian pitkälle ja henkilöiden tuijottelu saa pitkästyttäviä saippuaoopperamaisia piirteitä. Kun lopulta alkaa tapahtua, seuraa ikävä yllätys: elokuvan kaikkein valovoimaisimmat kohtaukset nähtiin jo kertaalleen trailerissa.

Vaikka Viattomuuden uhrit ei vältykään kopsahtelemasta kliseiden sudenkuoppiin, se on kuitenkin teknisesti lupaava taidonnäyte uudelta ohjaajalta. Scott osoittaa elokuvallaan olevansa ainakin taidokas henkilöiden sisäisen maailman kuvaaja. Pursuileva intertekstuaalisuuskin on lopulta melko hallittua, sillä elokuva säilyttää nyanssina. Kenties seuraavassa elokuvassaan ohjaaja luottaakin jo siihen, että taidokkaiden näyttelijöiden ollessa kyseessä vähempikin viulunkielten kiristely riittää luomaan sopivan sävelläjin.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä