Vivarium kotikatsomo

Tieteis- ja kauhuelokuvan saralla vähemmän on usein enemmän. Varsinkin pienen budjetin pelkistämissä elokuvissa on monesti kyetty pureutumaan hyvinkin filosofisiin kysymyksiin. Irlantilaisohjaaja Lorcan Finnegan on toisessa pitkässä ohjaustyössään Vivarium (2019) yksinkertaisen onnistumisen äärellä.

Nuori pari (Imogen Poots ja Jesse Eisenberg) etsii omaa kotia. Hieman vastentahtoisesti he lähtevät innokkaan välittäjän matkaan katsomaan uudesta lähiöstä löytyvää kotia. Välittäjä katoaa asuntonäytöltä eikä pariskunta löydä tietään ulos monotonisesta lähiöstä vaan jäävät talon numero yhdeksän asukkaiksi.

Käsillä on mainio idea ja tukku kiintoisia teemoja: Nuorten haaveet idyllisestä ja omannäköisestä elämästä kilpistyvät elämän realiteettien myötä lähiöiden monotonisuuteen. Individualismia pauhaavassa maailmassa lähes kaikki on massa- ja sarjatuotettua sekä valmiiksi annettua ja pureksittua. Yhteiskunnan toimivuus perustuu lisääntyviin työikäisiin, joiden tuottamassa vauraudessa hyväosaisemmat loisivat samaan tapaan kuin käki kasvattaa jälkeläisensä toisilla lintuvanhemmilla. Tämän teeman elokuva alleviivaa heti alussa.

Moni muukin asia on Vivariumissa alleviivattu. Lähiö on taivasta myöten keinotekoinen lavaste, välittäjä ja nuorelle parille kasvatukseen annettu lapsi ovat karikatyyrejä. Tarkoituksellisen todellisuudesta etäännyttämisen funktio on huomion keskittämisessä päähahmoihin ja heidän eksistentiaalisiin kysymyksiinsä, mikä tieteis- ja kauhuelokuvissa on tyypillistä. Vivariumin lajityyppiä määrittääkin enemmän sisältö kuin muoto.

Finnegan ei saa kuitenkaan jalostettua kiinnostavasta asetelmasta mitään uutta tai edes lopulta kovin merkityksellistä sanottavaa. Hieman samaan tapaan kuin australialaiselokuvassa Gold ei Vivariumissakaan hyvää lähtöideaa onnistuta viemään kunnolla loppuun. Yksinkertaisessa asetelmassa pitäisi rohjeta uppoutua kunnolla ihmismielen syövereihin eikä vain tyytyä toteamaan itsestäänselvyyksiä.

Eristäytyneisyys ja yksinäisyys johtavat mielen järkkymiseen ja apatiaan, mitä nyky-yhteiskunta on tulvillaan. Kaavan mukainen elämä keinotekoisesti rakennetussa ympäristössä on ihmiskunnan itselleen rakentama vankila – Vivariumissa nimensä mukaisesti suljettu ja kontrolloitu elintila – jota on syvätarkkuudella luodattu sellaisissa teoksissa kuin The Matrix (1999) ja erityisesti The Truman Show (1998).

Yle Areenalla katsottavissa oleva Vivarium ei samaan syväluotaukseen yllä, mutta on hyvä muistutus, miten samat teemat ovat ajankohtaisia vuosikymmenestä toiseen ja hakevat vain hieman erilaisia ilmenemismuotoja. Nykyisiltä tekijöiltä toivoisi kuitenkin kliinisen toteamisen sijaan enemmän rohkeutta esittää asioita raadollisemmin ja suoremmin raipaniskuin syvälle emootioihin asti. Apatian ja ankeuden keskellä on usein hyvä myös muistaa jättää idulleen edes pieni toivon siemen. Muutoin millään ei ole mitään väliä. Ja sen toteamiseen ei tarvita taidetta, riittää kun katsoo uutisia.