Villiä hurjempi länsi kotikatsomo

Elokuvan ja lajityypin raja-aidat rytisevät ja paukkuvat kuin lännenmiehen peräsuoli papumuhennoksen jälkeen Mel Brooksin vuoden 1974 parodiaklassikossa Villiä hurjempi länsi. Elokuvien myyttinen villi länsi saa kyytiä kun kaupunkia pelastamaan ratsastaa musta sheriffi.

Brooks kuuluu jatkumoon, jonka voidaan nähdä alkavan Marxin veljesten absurdeista komedioista ja saavuttavan viimeisimmän kliimaksinsa Jim Abrahamsin ja David Zuckerin elokuvissa. Ajan hammas on kuitenkin nakertanut Villiä hurjempaa länttä pahemmin kuin vaikkapa Marxin veljesten Neljää naurettavaa naapuria (1933). Osasyyllisenä tähän voidaan pitää Zucker & Abrahams tiimin parodiaelokuvia kuten Hei me lennetään (1980), Hot Shots! (1991) ja Top Secret (1984). Ne nostavat parodioinnin ja visuaalisen sekä verbaalisen ilotulituksen toiseen potenssiin verrattuna Brooksin elokuviin, joissa huumori on hitaampaa ja kuvia ei ole täytetty yhtä eksessiivisesti.

Villiä hurjempi länsi on täynnä absurdeja tilanteita ja henkilöitä aina saksaa puhuvista intiaaneista keskiaikaiseen pyöveliin, joka yrittää hirttää miehiä hevosineen. Pääosassa kuitenkin on lännen ensimmäinen musta sheriffi, joka yrittää pelastaa kaupunkia perinteisempien westernrosvojen lisäksi muun muassa helvetin enkeleistä ja saksalaisista sotilaista koostuvalta hurjalta joukolta.

Parodia on vaikea, mutta toimiessaan hekumallisen hauska lajityyppi, jossa pelataan lähinnä kliseillä ja stereotypioilla. Parodia perustuu siis jo olemassa olevan audiovisuaalisen muistin käyttöön ja sen varioimiseen mahdollisimman absurdilla, mutta silti genrekonventioita teennäisen uskottavasti noudattavalla tavalla. Tästä syystä Villiä hurjempi länsi naurattanee eniten niitä, jotka tuntevat hyvin lännen elokuvan lajityyppiä. Kliseekokoelmasta löytyy junaradan rakennusta, yksinäistä sheriffiä, juoppoa asesankaria ja hädässä olevia kyläläisiä. Pilaa tehdään myös "rodullisista" stereotypioista. Vitsit eivät kuitenkaan ole rasistisia vaan pikemminkin nauretaan valkoisen miehen harrastamille rasistisille stereotypioille.

Todellisen huipennuksensa Villiä hurjempi länsi saa vasta viimeisen viidentoista minuutin aikana. Sen enempää juonenkäännettä paljastamatta sanon, että loppukohtauksessa Brooks onnistuu vapauttamaan elokuvansa kliseistä. Brooks viiltää elokuvansa maailmaan aukon ja päästää kaaoksen voimat sisään. Seuraa tilanteita, joihin katsoja ei pysty reagoimaan muuten kuin ehkä hämmentyneellä naurulla. Kliseitä pyyhitään pois ja uusia tuodaan tilalle onnistuen samalla tuottamaan kaaoksesta jotain uutta ja omaperäistä. Lopuksi Brooks tekee siis sen mikä vaikuttaa miltei mahdottomalta: luo uutta lajityypillä, joka rakentuu kliseistä.