Pähkähullujen paratiisi / Korkeuskammo / Ollako vai eikö olla kotikatsomo

Amerikanjuutalaisten koomikoiden ylimpään eturiviin ehdottomasti ja kiistämättömästi kuuluva Mel Brooks on armoitettu komedian nero, jonka pitkä ura on kestänyt vuosikymmeniä. Uudemmat ja nimekkäimmät teokset ovat olleet Suomessakin saatavilla pitkään, mutta monien varhaisempien Brooks-elokuvien näkeminen on ollut satunnaisten tv-esitysten varassa. Future Film paikkaa tätä elokuvakulttuurihistoriallista aukkoa julkaisemalla kolme Brooks-klassikkoa dvd:llä. Tästä teosta Future Film ansaitsee hatunnoston ja sulan hattuun.

Puhumatta paras

Brooksin vuonna 1976 ohjaama Silent Movie tunnettiin Suomessa alkujaan nimellä Mykkä leffa, nykyinen käännös on pähkähullulta kuulostava Pähkähullujen paratiisi. Brooks kohautti 1970-luvun puolivälissä tekemällä ensin mustavalkoelokuvan Nuori Frankenstein (1974) ja seuraavaksi Pähkähullujen paratiisin. Varsinkaan mykkäelokuvia ei oltu tuolloin Hollywoodissa tehty useaan vuosikymmeneen, joten Brooks ei ainakaan ottanut varman päälle heittäytyessään mykkäilyn maailmaan. Nykyäänhän mykkiksille jaellaan jo Oscareitakin, mutta 1970-luvulla Silent Movie oli melkoinen outolintu.

Pähkähullujen paratiisissa ei ole puhutulle dialogille sijaa, joten näyttely perustuu kehonkieleen, ilmeisiin ja tiukasti hiottuun käsikirjoitukseen, jota näyttelijät tulkitsevat. Tässä tyylilajissa Marty Feldman on omimmillaan. Kuminaamainen ja mulkosilmäinen Feldman tekee uransa parhaimpiin kuuluvan suorituksen, joka jättää monet animoidut piirroshahmot nurkkaan häpeämään. Mies on yksinkertaisesti hulvaton.

Pääosassa on tietysti Mel itse. Brooks tulkitsee omalaatuisessa metakertomuksessa elokuvaohjaaja Mel Funnia, joka päättää tehdä pienemmälle elokuvayhtiölle menestyksekkään mykkäelokuvan ennen kuin paha ja katala konglomeraatti Gulp & Hotkis nielaisee yhtiön. Brooksin, Feldmanin ja Dom DeLuisen muodostama kolmikko päättää etsiä ensin riittävän isot tähdet ja pohtia elokuvansa juonta vasta sitten.

Seuraavaksi ollaankin jo karvarintaisen Burt Reynoldsin oven takana maanittelemassa supertähteä mukaan, ja tämän jälkeen omalaatuisten kyselyjen uhriksi joutuvat muun muassa Liza Minnelli, James Caan, Paul Newman ja Anne Bancroft. Myös ranskalainen miimikko Marcel Marceau saa suunvuoron. Mykkärooleistaan tuttu Marceau lausuu nimittäin elokuvan ainoan repliikin, yhden ainoan sanan.

Lämminsydäminen, kutkuttavan hauska, oivaltava ja slapstick-komiikan parhaista perinteistä ammentava teos on yhä edelleen oivallista katsottavaa. Komedia ei ole pelkkää naurattamista vaan sen taustalla on perusteltua kritiikkiä ja irvailevaa kuittailua aikansa bisneksenteon mekanismeille sekä elokuvateollisuuden ja supertähtikulttien kummallisuuksille.

Pähkähullujen paratiisin ainoa käärme on sen suomenkielinen ikäraja K15 (nykyisin K16), joka on täysin käsittämätön. K7 olisi oikeampi, sillä Brooksin käymää Coca-Cola -sotaa ja Feldmanin pikkutuhman sydämellisiä setämieheilyjä voi katsoa lähes minkä ikäinen katsoja tahansa.

Lintujen huimaama psyko

Mykkäelokuvansa Pähkähullujen paratiisin jälkeen Brooks otti härkää sarvista ja päätti kunnioittaa rakastamaansa elokuvan mestaria Alfred Hitchcockia. Brookshan on aina ollut hyvin perillä elokuvan konventioista ja hänen omat teoksensa ovat tarkkaan harkittuja ja elokuvakielen lainalaisuuksia hyödyntäviä elokuvia eivätkä sinne päin vedettyjä pilakuvia. Yleensäkin on parempi, mitä enemmän kohteestaan ja aihepiiristään tietää ennen kuin voi tehdä siitä satiiria. Brooksin tietämys Hitchcockista on valtaisa, mikä on Korkeuskammon tapauksessa sekä elokuvan parasta antia että sen pahin kulmakivi.

Hitchcockin monet teokset ovat niin ikonisia, että niiden parodiointi ja mukailu on hyvin vaikeaa. Edes Brooks ei tässä onnistu täysin, sillä useista hauskoista ja oivaltavista kohtauksista huolimatta elokuva ei ole kestänyt niin hyvin aikaa kuin monet muut Brooksin teokset. Yksi ongelma on siinä, että Brooks on ahtanut elokuvaansa liian monta Hitchcock-viittausta ja juonikuviota ja näiden päälle on vielä lisätty viittauksia aikalaistrillereihin.

Viittauksia on niin paljon, ettei niiden perässä pysy valveutuneinkaan elokuvaharrastaja. Onneksi on wikipedia, jonne joku on laskenut, että Korkeuskammossa parodioidaan tai viitataan peräti 21 Hitchcock-elokuvaan ja yhdeksään muuhun elokuvaan. Kolmeenkymmeneen elokuvaan vihjaaminen ja viittaaminen on Melillekin liian iso pala haukattavaksi. Parasta antia ovat Psykon ja Täydellisen rikoksen avainkohtauksien parodioinnit, mutta kokonaisuus jää väistämättä hieman sillisalaattimaiseksi. Korkeuskammo sai kuitenkin itsensä maestron siunauksen, sillä elokuvan nähnyt Alfred Hitchcock piti siitä suuresti ja lähetti Brooksille kiitokseksi setin laatuviinejä. Korkeampaa kiitosta Brooks tuskin saattoi kaivatakaan.

Naurua kyynelten läpi

Komedia on siitä haasteellinen ilmaisumuoto, että ihmisiä on paljon helpompi masentaa kuin saada nauramaan. Vielä vaikeampaa on kertoa vakavista, riipaisevan traagisista tapahtumista ja kertoa tarina draaman sijasta komedian keinoin. Ernst Lubitsch onnistui tässä erinomaisesti vuoden 1942 draamakomediassaan Ollako vai eikö olla, joka kertoi natsi-Saksan valtaamasta Puolasta ja puolalaisesta teatteriseurueesta, joka omalla tavallaan kamppaili sekä natsivaltaa että ajan synkkää ilmapiiriä vastaan. Lubitschin teoksesta teki erityisen väkevän se tosiasia, että teos tehtiin keskellä toista maailmansotaa.

Mel Brooksin isän saksanjuutalainen perhe oli kotoisin silloisesta Danzigista (nykyinen Puolan Gdansk) ja Brooks itse palveli Yhdysvaltain armeijassa toisessa maailmansodassa Ranskan rintamalla, joten sekä aihepiiri että Lubitschin teos kiehtoivat Brooksin mieltä. Tuloksena oli klassikon uudelleentulkinta, jossa päähenkilöt ja juoni säilyivät kutakuinkin ennallaan, mutta jonka käsikirjoitus painotti hieman enemmän draamaa kuin komediaa. Uusintaversioon sisällytettiin synkempiä sävyjä muun muassa homoseksuaalien vainosta ja leireille lähettämisen uhasta.

Mel ei itse istunut ohjaajan pallille vaan tyytyi tuottajan ja päänäyttelijän rooliin. Elokuvan ohjasikin Alan Johnson, Brooksin vanha luottomies ja elokuvien koreografi jo 1960-luvulta alkaen. Muihin rooleihin valittiin muun muassa Melin vaimo, näyttelijätär Anne Bancroft sekä kulttinäyttelijä ja koomikko Christopher Lloyd, joka pääsi SS-kapteenina heilaamaan Hitleriä oikein sydämensä kyllyydestä ja käsi tanassa.

Ollako vai eikö olla – siinä leffa! ei ollut aivan vastaava taloudellinen menestys kuin Brooksin tähdittämät aiemmat teokset. Osasyynä saattoi olla se, että hassunhauskan ja kepeän komedian sijasta elokuva painottuu draamalliseen puoleen, mikä saattoi vieraannuttaa osan yleisöstä. Komiikka syntyy hahmoista ja kuolemanvakavan miehityksen aiheuttamista absurdeista tilanteista, ei irtosketseistä vaikka niitäkin muutama on.

Brooks on näyttelijänä elokuvassa parhaimmillaan, kenties aiheen omakohtaisen merkityksen johdosta. Brooksin esittämä näyttelijä Frederik Bronski antaa oman panoksensa maansa puolesta ja pyrkii ehkäisemään natsien toimia sekä maanalaisesti että estoitta päin näiden naamaa kunnes SS-miesten on kiellettävä lavalla könkkäävät Hitler-kaksoisolennot ja muut. Samalla Bronskin oma avioliitto on kriisissä, mikä antaa lisäulottuvuuksia hahmoihin.

Ollako vai eikö olla onnistuu kertomaan jotain oleellista ihmisluonteesta, sodasta ja teatteritaiteesta. Se onnistuu siinä paremmin kuin lukuisat tusinadraamat, joissa itketetään ihmisiä sodan kauhuilla ja synkistellään. Nauraa voi kyyneltenkin läpi.