Toivoa slummeihin

Etelä-afrikkalaista elokuvaa ei turhan usein nähdä näillä leveysasteilla, joten ulkomaisen elokuvan Oscarin voittaneen Tsotsin kansainvälinen menestys on sikäli tervetullut yllätys. Sanon yllätys siksi, että elokuvana Tsotsi ei ole mitenkään muistettava teos. Se ei ole huono elokuva, mutta osoitus siitä, kuinka liian lepsu käsittelytapa voi viedä uskottavuuden hyvältäkin tarinalta. Pienet asiat ratkaisevat, ja Tsotsissa pienet kauneusvirheet vievät pohjan pois niiltä suurilta asioilta, joita se käsittelee.

© 2006 Tsotsi Films (Pty) LtdJohannesburg on maailman väkivaltaisimpia suurkaupunkeja ja Soweton hökkelikylissä asuvien nuorten tulevaisuushorisontti on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Tsotsin kuvaama slummikurjuus on siinä mielessä todellista totta, eikä elokuva kaunistele asioita. Tsotsi tuntuisi paremmalta elokuvalta, jos sen vertailukohdat eivät olisi niin ilmeisiä. Suurkaupunkien katulapsien kova elämää ja jengiväkivaltaa kuvaavista elokuvista voidaan vetää suora linja Buñuelin Los Olvidadoksen (1950) ja Meirellesin City of Godin (2002) välille.

Näitä merkkiteoksia yhdistää tiukka näkemys väkivallan yhteiskunnallisista mekanismeista ja köyhälistön armottomasta eloonjäämisen kamppailusta. Toisaalta niitä yhdistää ihmeellinen kyky löytää kauneutta saastan keskeltä ja nähdä yksilöt samanaikaisesti hyvinä ja pahoina – siis kokonaisvaltaisesti ihmisinä. Tsotsin lähtökohta on lähempänä amerikkalaisen elokuvan traditiota, jossa turmeltunut yksilö havaitsee elämänsä väärän suunnan ja tekee päätöksen uuden elämän aloittamisesta. Elokuvan päähenkilön, pientä porukkaa johtavan Tsotsin, ryöstelyn ja varkauksien täyteinen elämä muuttuu, kun hänen kaappaamansa auton takapenkiltä löytyy pieni vauva.

© 2006 Tsotsi Films (Pty) LtdLopulta vain harvassa elokuvassa paatuneen tappajan kuvataan muuttuvan inhimillisen vastuunsa tajuavaksi yksilöksi. Yhteisötarinana yksilön muutos ei kerro juuri mitään niistä olosuhteista, jotka ovat luoneet jengiväkivallan. Parasta elokuvassa on nuorten näyttelijöiden vilpitön eläytyminen rooleihinsa. He pärjäävät hyvin, paikoin todella hyvin. Kokonaisuuden leimaavin piirre on kuitenkin selkeän vision puuttuminen. Lisämateriaalit, jotka kerrankin ovat mielenkiintoisia ja tarpeellisia, sisältävät vaihtoehtoisia lopetuksia. Ne valottavat osaltaan tekijöiden päättämättömyyttä siitä, millaisen viestin he haluavat elokuvallaan antaa.

Gavin Hoodin pyrkimys on toki kunnioitettava. Hän haluaa antaa toivoa osoittamalla, kuinka yksilö voi pyristellä irti väkivallan kierteestä. Epäilemättä slummissa kasvaneille nuorille Tsotsin humanismi antaa enemmän lohtua kuin vaikkapa City of Godin armoton näkemys jengiväkivallan pelisäännöistä. Elokuvallisesti katsoen humaanin toivon ja liallisen sentimentaalisuuden välillä on kuitenkin vain muutama askel, eikä Gavin Hood ole osannut ottaa niitä kovin vakuuttavasti. Siksi Tsotsi maistuu vesitetyltä, arvokkaan inhimillisen sisältönsä tarpeettomaan mielistelyyn hukkaavalta elokuvalta. Juuri sellaiselta, joka yleensä miellyttää Oscar-akatemiaa. Tsotsi on kova elokuva, mutta ei tarpeeksi kova.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,7 /3 henkilöä