Tsotsi valkokangas

Jengi- ja slummielokuvien sanoma on lähestulkoon aina sama. Kieroon kasvanut ihminen on ympäristönsä vanki. Maailmassa materiaalinen hyvinvointi on jakautunut epätasa-arvoisesti ja kurjuuden keskellä elämä on yhtä eloonjäämiskamppailua. Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja slummissa.

Tsotsi sijoittuu Etelä-Afrikan Johannesburgin slummikaupunginosaan. Tarina kiertyy nuoren jengijohtajan, Tsotsin, ympärille, joka saa vahingossa autoryöstön yhteydessä haltuunsa pienen vauvan. Vauvan kautta kivikasvoisen Tsotsin väkivaltainen ja aggressiivinen kuori murtuu, mutta mikään nyyhkytarina elokuva ei ole. Päinvastoin, Tsotsin maailma on julma ja lohduton.

Toisin kuin samaan genreen lukeutuvissa City of Godissa ja Vihassa, noudattelee kerronta Tsotsissa pitkälti perinteistä klassista Hollywood-kerrontaa. Ranskalainen Viha oli kokonaan mustavalkoinen ja brasilialaisessa City of Godissa käytettiin käsivarakameraa, nopeaa leikkausta ja poikkeuksellista ajan järjestämistä. Kaikkia kolmea elokuvaa yhdistää kuitenkin rytmikäs ja energinen musiikki yhteiskunnan alempien ja sorrettujen luokkien sielunmaiseman ilmaisijana. Tsotsia taustoittaa mukaansatempaava, mutta melko konventionaaliseen elokuvamusiikilliseen tapaan käytetty eteläafrikkalainen hip-hop.

Elokuvan kauneus piilee pienissä upealla kameratyöskentelyllä aikaansaaduissa hetkissä ja eleissä: värillisen lasin heijastumina Tsotsin kasvoilla, intensiivisissä katseissa ja kasvojen hienovaraisissa ilmeissä. Tukahdutettuja, kadotetuksi luultuja suuria tunteita, pelkoa, rakkautta ja epätoivoa ilmaistaan minimaalisilla eleillä, kuten tuskin tunnistettavilla hymyillä, joiden vaikutus on sitäkin suurempi. Yksi Tsotsin ehdottomista vahvuuksista onkin näyttelijätyö.

Tsotsi voitti tänä vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Parhaan elokuvan Oscarin voitti Crash, joka tutki rasismia ja rotujen välisiä ennakkoluuloja useasta näkökulmasta. Etelä-Afrikan historian ja nykyisyyden huomioon ottaen voisi Tsotsin olettaa jatkavan samaa teemaa ja osittain se näin tekeekin. Elokuvassa esiintyvät henkilöhahmot ovat yhtä poliisia lukuun ottamatta tummaihoisia. Köyhät ja rikkaat ovat samaa rotua ja heitä yhdistää sama tunnetila, pelko. Toiset vain pelkäävät hökkeleissä ja metrossa, toiset muurien takana ja Mersussa.

Elokuvaa voidaan tulkita yhteiskunnallisena kritiikkinä, mutta enemmänkin se kertoo ihmisluonteesta. Rampa kerjäläinen sanoo syykseen elää auringon lämmön tunnun karheilla käsillään. Nuori nainen, joka imettää Tsotsin löytämää lasta on luonut itselleen värikkään ja kauniin kodin lian ja kurjuuden keskelle. Elokuva ei kuitenkaan kerro toivosta, henkilöhahmoilla ei ole toivoa. He ehkä selviytyvät, mutta keinoilla, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisarvon kanssa.