X-Files on tv-sarjana erittäin 90-lukulainen tuote. Se on vuosituhannen vaihteen kynnyksellä ruotinut Fox Mulderin (David Duchovny) ja Dana Scullyn (Gillian Anderson) opastamana monenmoista teknoteollisuusyhteiskunnan pohjakuonaa, jonka paatuneimmat ulostajat löytyvät valtaeliittien huipuilta. Juonikuvioissa kestävimmiksi teemoiksi ovat vakiintuneet viittaukset ulkoavaruuden olioiden puuhasteluista maan kamaralla sekä salaperäisten valtaelimien kylmäverisestä toiminnasta tuntemattomien, mutta uhkaa huokuvien päämäärien hyväksi.

Suosittu sarja käyttää jaksojensa sisältösopassa surutta hyväkseen Kennedyn murhan, Vietnamin sodan, Watergaten, 80-lukulaisen amerikkalaisen oikeistolaisuuden ja kylmän sodan kitkerää henkistä perintöä. Taloudelliset, poliittiset ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat kieroon kasvaneita instituutioita, jotka eivät todellakaan enää toimi kansalaisten hyväksi. Kuten yksi sarjan johtoajatuksista asian ytimen ilmaisee: "Trust no one." Oliver Stonen salaliittoteoriat ovat pientä X-Filesin rinnalla.

Kun näin X-Files -elokuvan valkokankaalla, olin melkoisen pettynyt näkemääni joka tavalla. Nyt videolta katsottuani homma toimi hitusen paremmin, koska efektipuolen puutteellisuudet eivät niin pahasti sahanneet silmään kuin teatterissa. Mutta, koska suurimmat puutteet löytyvät käsikirjoituksen ideakadosta, elokuva tuntuu edelleen vain ylipitkältä tv-sarjan jaksolta. X-Filesin alku herättää muistumia Carpenterin The Thingistä (1982), kunnes elokuva hyvin nopeasti muuttuu kummalliseksi ja sovinnaiseksi yhdistelmäksi JFK:ta ja Alienia.

Varsinkin elokuvan lopun Etelämantereella tapahtuva ja yllättävän kökösti toteutettu huipennus vie viimeisenkin katsomisilon. Kun vimmaisen viruksen avulla maapalloa valloittavat, kolonisaatiota suunnittelevat alienit paljastuvat pelkiksi kärttyisiksi mömmiäisiksi, sitä jo hetken aikaa kuvittelee katsovansa jotain kunnon kalkkunaa. Kaukaisuuteen lipuva avaruusalus ei herätä mielikuvia mustista pilvistä tulevaisuuden yllä, vaan vahvistaa ennestään muoti-ilmiöiden edessä polvistuneen Hollywoodin pakkomiellettä rahastaa puolivalmiilla skenaarioillaan. Jotain salaliiton hajua siinäkin.

Kliseitä ja kompromisseja

Kylmän sodan aikana tehtiin paljon tiukempia vainoharhan ja salaliittojen analyysejä. Silloin niihin oli ehkä aihettakin. X-Filesin elokuvaversio taas on lähinnä todistus siitä, että kun mitään varsinaista aihetta ei ole, väsätään uskomattoman ympäripyöreä tarina ulkoavaruuden valloittaja-alieneiden ja hämäräperäisen syndikaatin yhteistyöstä. Eli enemmänkin voidaan puhua kahden k:lla alkavan sanan invaasiosta. Ne ovat klisee ja kompromissi, jotka tv:n puolella on kyetty kääntämään eduksi ja jännitteiden ylläpitäjiksi. Elokuvaversiossa ne ovat kuitenkin sitä itseään.

Valkokangas on hyvä mittari. Chris Carterin ja Rob Bowmanin rahkeet eivät ole riittäneet isommissa kuvioissa, vaikka tv:n puolella onkin onnistuttu. Kun selkeää visiota ei ole ollut, kokonaisuus on hajonnut pahasti kasaan. Duchovnyn ja Andersonin kemia toimii edelleen, mutta tv-sarjassa siinäkin on paljon enemmän imua. Aivan selvästi elokuvan tekijät eivät ole pystyneet päättämään, että satsatako tarinaan keskittymisen sijasta toimintaan ja efekteihin tai päinvastoin. Seurauksena on ollut rääppiminen sieltä sun täältä ja se kun ei ole hyvä metodi tehdä yhtään mitään. Suuri salaisuus olisi saanut pysyä kätkettynä.

On sinänsä sääli, että kaikkien salaliittoteorioiden äitiehdokas paljastuukin vain ahneiden markkinamiesten vääntämäksi mätämunaksi. Paljon kertoo se, että ensi-iltakierroksen aikoihin X-Files veti hyvin populaa parin ensimmäisen viikon aikana, kunnes kato alkoi käydä - eli fanit kävivät tietenkin elokuvan tuoreeltaan katsastamassa, mutta muut käänsivät selkänsä selvälle tusinatekeleelle.

ks. ensi-ilta

Arvostelukäytännöt