The Relic - Tappava kirous kotikatsomo

Hirviöt ja hirmuliskot ovat päässeet valloilleen. Steven Spielbergin luoman hirmulisko-epidemian seurauksena valkokankaalla on käyskennellyt jos jonkinlaista hännän heiluttajaa ja pahasti ylipurennasta kärsivää hampaiden kiristelijää. Megaelokuvien vanavedessä on syntynyt joukko elokuvia, jotka ovat pyrkineet vain rahastamaan uutta menestystarinaa menneisyydestä. Kaikki haluavat osansa ötökkämarkkinoilla! Kaikki haluavat luoda omat menneisyyden kummituksensa ja vihamieliset avaruusrotunsa!

Vain harva erikoistehosteilla leikkivä ötökkäelokuva on kuitenkaan edes mainitsemisen arvoinen. Pelkkä näyttävä "monsteri" ja toimivat erikoistehosteet eivät riitä hirviöinflaation seurauksena herättämään mielenkiintoa. Suurin osa hirviöelokuvista vajoaakin surkean ja surkuhupaisan elokuvan väliin. Vaihtelevan tasoista elokuvaa valkokankaalle punnertanut Peter Hyams jatkaa kyseenalaisella kunnialla surkeiden hirviöhalpisten kategoriaan tippuvien elokuvien perinnettä heikolla "hirviö kellarissa" - tarinalla. The Relic - Tappava kirous perustuu Lincoln Childin (Dark Company, Dark Banquet) ja Douglas Prestonin (Dinosaurs in the Attic, Cities of Gold, Talking to the Ground), kirjoittamaan romaaniin Relic: Mount Dragon.

Chicagon luonnontieteellisessä museossa työskentelevä evoluutiotutkija Margo Green (Penelope Ann Miller) saa postilähetyksenä kaksi salaperäistä laatikkoa Etelä-Amerikassa oleskelevalta kollegaltaan. Elokuva antaa selvän vinkin katsojalleen: kyseessä on siis latinoötökkä jostakin Amazonin syvästä ja pimeästä sademetsästä. Toinen laatikoista näyttää kuitenkin sisältävän ei-mitään, vain joitakin lehtiä. Pian lähetyksen jälkeen yövartija löydetään raa’asti tapettuna - irtopäästä on popsittu hormoneja tuottava hypothalamus. Ötökkämme on siis, yllättävää kyllä, hormoneista elinvoimansa ammentava mutaatioeläin! Tapahtuu vielä pari yllättävää katoamista johdantona kauhutarinalle.

Näppärä ja oivaltava poliisiluutnantti Vincent D’Agosta (Tom Sizemore) osaa laskea yhteen kaksi ykköstä. Hän yhdistää (ainoana asian ymmärtävänä, koska on taikauskoinen ja siten ei-rajoittunut vaativammallekin ajatteluprosessille) nopeasti tapauksen ongelmalliseen murhamysteeriin lähimenneisyydestä. Michigan-järveltä on löydetty eteläamerikkalainen rahtilaiva, jonka miehistö on kohdannut vastaavan kohtalon!! Sitä ei kerrota miten eksoottinen rahtialus on eksynyt Yhdysvaltojen sisävesialueille - sehän ei tunnu juonen kannalta tärkeältä.

Asia tulee sankarillemme vielä harvinaisen paljon selkeämmäksi, kun löydetään tunneli museosta järven rannalle ...taustalla on siis pakko olla jotakin salaperäistä Etelä-Amerikasta. Epäilevän poliisin kiusaksi museossa järjestetään suuri eksoottisten kulttuurien näyttely. Voodoo-nuket ja -maskit toimivatkin hienoina kulisseina kauhuelokuvan lähtiessä hyödyntämään koko "repertuaariaan" - ainakin elokuvan ohjaajan mukaan. Paikalla ovat kaupungin kauniit ja rohkeat. Yllättävää kyllä kellaripeto päättää pistää hulinaksi juuri juhlinnan ollessa vilkkaimmillaan...

Hyytävä hirviö pistää vipinää niin Vincent D’Agostan (Tom Sizemore) kuin Margo Greenin (Penelope Ann Miller) kinttuihin Peter Hyamsin elokuvassa The Relic. © 1996 Paramount Pictures

Harvinaisen pitkästyttävää "teknothrilleriä"

Peter Hyamsin ohjaustyö tuhanteen ja taas tuhanteen kertaan kerrottuun tarinaan ei tuo mitään uutta kantavaa voimaa. Elokuvan varsinainen juoni rakentuu kellareiden sokkeloissa piileskelevän ylivertaisen kauhistuksen purukaluston tuotannon esittelystä sekä kissa ja hiirimäisestä kujanjuoksusta. Ei siis mitään uutta ja ihmeellistä. Tarinan kohokohtana esitetään suljettuun paikkaan joutuneiden kauhujen yö, missä vain hyvillä, rohkeilla ja puhdassydämisillä on oikeus koettelemusten jälkeiseen elämään. Jo hahmojen esittelystä voi arvioida kuolevat ja henkiinjäävät - suhteellisen helposti.

Ei siis TODELLAKAAN mitään uutta! Hyamsin ohjaus voidaankin nähdä vain tyypillisimpänä kauhuelokuvan lajityypin uudelleenlämmittelynä - digitaalihirviöllä kuorrutettuna. Hirviöinflaation seurauksena Relicin anti elokuvamaailmalle jääkin erittäin vaatimattomaksi.

Peter Hyams pyrkii tieteellistämään yliluonnollisen ja yliluonnollistamaan tieteen uusimmassa ohjauksessaan. Ohjaaja muokkaakin valkokankaalle "teknothrillerin"! Monimutkaisten, tieteellisten ja kalliinnäköisten ihmevekottimien rinnalla esitetään museon kosteassa ja pimeässä kellarisokkelikossa elävä mystinen tappajaotus "Kothoga". Tottakai jokaisen museon näyttelytilat ovat korkean teknologian kyllästämää murtohälytystekniikkaa ja tieteellistä rekvisiittaa täynnä, senhän nyt tietävät kaikki. Mutta vain harvat ovat tietoisia että museoiden kellarikäytävissä on vyötäröön saakka ulottuvaa liejuvettä ja kauhua karkoittavia sähkölamppuja ei ole edes mainittavaksi! Asioiden alleviivaaminen vastakkainasetteluilla on toki sallittua, joskus jopa suotavaa, mutta Peter Hyamsin ötökkäleffa on suoranainen herjaus "ajattelevalle ihmiselle".

Siis miten tähän edes pystyttiin?

Vuonna 1979 elokuvamaailmalle esitettiin uusi kauhistus ulkoavaruudesta. Sigourney Weaver otti ensimmäisen kertaan yhteen rinnasta esiin purskahtavan "alienin" kanssa. Uuden teknologian kyllästämän rahtialus Nostromon pimeissä sokkeloissa käyty kaksintaistelu osoitti tietä avaruusötököiden uudelle tulemiselle valkokankaalle. Ridley Scottin ohjaus voidaan nähdä myös suoranaisena esikuvana Peter Hyamsin Tappavalle kiroukselle, jopa tietynasteiselle aiheen varastamisen asteelle saakka. Kahdeksannen matkustajan tavoin elokuvassa teknologia ja mystinen hirviö jostakin tuntemattomasta muodostaa juonen kantavan voiman. Penelope Ann Millerin valinta Sigourney Weaverin (korko)kenkiin hirviön vastustajaksi vaikuttaa harmittavan tutulta juonen ja asetelman uudelleenlämmittelyltä.

Relicilla oli esikuva parhaimmasta päästä. Tietokoneiden digitaalitekniikka tarjoaa yhä parempia mahdollisuuksia visuaalisesti yhä vaikuttavampiin elokuviin. Tappava kirous ei kuitenkaan ole mikään Kahdeksas matkustaja. Ei edes lähelläkään! Vaikka lähtöasetelma ja juonikerronta sopivat melkein yksi yhteen, Peter Hyamsin ohjaus häviää joka suhteessa esikuvalleen. Ei edes elokuvaan haalittu suhteellisen näyttävän oloinen ja näköinen näyttelijäkaarti pysty pelastamaan elokuvaa - sankarikaksikkoa esittää elokuvassa Penelope Ann Miller (Carlito’s Way, Our Town) ja Tom Sizemore (Natural Born Killers, Strange Days, Heat).

© 1996 Paramount Pictures

Elokuvan keskipisteessä on kellaripeto, kaikki muu on rakennettu sen ympärille. Kaikki muu paitsi kantava juoni, joka on unohtunut täysin. Näyttelijäkaarti toimii elokuvassa vain "rekvisiittana", olennon arvoisena vastustajana tai olennon ateriana. Ainoa mielenkiintoa herättävä kohde elokuvassa onkin luotu eteläamerikkalainen hirviö. Kansantarinoista ammennettu olento saa omaperäisyydestään elokuvaa paremman arvolauselman. Otuksen henkiinherättämisestä vastasi erikoistehosteista Akatemian palkinnon pokannut Stan Winston. Kohtuullinen näyttelijäkaarti ja ansioitunut tehostenikkari - edellytykset olivat siis hyvät edes kohtuulliselle elokuvalle. Siis miten tällaiseen pohjanoteeraukseen edes pystyttiin? Juonettomuutta ja epäloogisuutta on vaikea piilottaa muutaman näppärän erikoistehosteen taakse!

Eikä se - valitettavasti - edes lopu tähän !

Monelle katsojalle Relicin lopputekstit tulevat varmasti suoranaisena pelastuksena. Se loppui vihdoinkin! Huonon elokuvan jälkeistäkin elämää siis on! Ilon ja onnen tunteet ovat kuitenkin aivan liian ennenaikaisia. Nähdylle elokuvalle on odotettavissa todennäköisesti jatkoa. Alkuperäisen romaanin kirjoittajat ovat jo ryhtyneet kirjoittamaan jatko-osaa tuotokselleen, Reliquary. Pelkkä näyttävä otus ei riittänyt hirviöinflaation runnomilla erikoistehostemarkkinoilla.

Toivottavasti - jos jatko-osa todellakin on pakko ohjata - tarinaan saataisiin lisättyä edes jonkinlainen juoni ja edes hieman loogisuutta. Jatko-osan ohjaajan tulisi myös muistaa, että katsojatkin ovat myös "ajattelevia ihmisiä".