The Old Way kotikatsomo

Nicolas Cage tekee elokuvia liki hämmentävällä tahdilla. Tunnettavuudestaan huolimatta häntä ei ole kuitenkaan liiemmin nähty enää isoissa tuotannoissa. Taloudelliset syyt ovat pakottaneet tähden tekemään hartiavoimin rooleja mitä erilaisimmissa tuotannoissa, joihin on viime vuosina mahtunut keskimääräistä kiinnostavampiakin elokuvia kuten Pig (2021).

Cagen viimeisimmät roolit ovat olleet westerneissä, joista viime vuonna valmistunutta ja toistaiseksi lähinnä festivaaleilla esitettyä Butcher’s Crossingin näkemistä odottanee moni, perustuuhan elokuva John Williamsin hienoon samannimiseen lännenromaaniin (1960). Tuoreempi western on lähinnä b-kauhua aiemmin ohjanneen Brett Donowhon The Old Way (2023), joka julkaistiin suoraan laajempaan kotikatselulevitykseen.

Simppelissä kostowesternissä Cage näyttelee pyssymies Colton Briggsia, joka iän myötä on asettunut aloilleen, perustanut perheen ja ryhtynyt pyörittämään kauppaa. Menneisyyden varjo on kuitenkin pitkä ja pakottaa Briggsin ottamaan jälleen käteensä kuudestilaukeavan ja tasaamaan tilejä.

Kosto ja tilien tasaaminen on westernien yksi kuluneimpia tarina-aihioita. Westernien kulta-aikoina kostossa oli usein kyse oikeamielisestä oikeudenjakamisesta, mutta vuosien saatossa teema on saanut synkempiäkin sävyjä.

Lajityyppinä lännenelokuvan voi sanoa 2000-luvulla ajautuneen määrälliseen marginaaliin, mitä on kompensoinut laatu. Harvat valkokankaalla nähdyt westernit ovat olleet tunnettujen ohjaajien käsialaa. Nimiteosten vanavedessä lännenkuvasto on säilyttänyt paikkansa myös pienemmissä tuotannoissa, joita on leimannut selkeä itsetietoisuus lännenelokuvien stereotypioista.

Bone Tomahawkin (2015) kaltaisten lajityyppisekoitelmien ohella lännentarinoiden kliseistä on rakennettu sarjakuvamaisen mustavalkoisia asetelmia, joissa monisyisempien eettismoraalisten pohdintojen sijaan terävöitetään esiin liki alkuvoimaisia purskahduksia hyvästä ja pahasta. Yksinkertaistukset saattavat tuntua sisällöllisesti latteilta, mutta toisaalta ne ovat virkistäviä alati monimutkaistuvassa maailmassa.

The Old Wayssa taivalletaan nimensä veroisesti vanhoja polkuja. Yksinkertaiseen kostomuottiin puristettuna konsepti on toimiva, joskaan ei lajityypin saralla suuria muistijälkiä jättävä. Tekijät vaikuttavat olevan tästä hyvin tietoisia. Nicolas Cagen voisi melkein luonnehtia nautiskelevan hahmossaan läpi konventionaalisen kostotarinan samalla kunnioittaen Clint Eastwoodin luomaa ikonista kuvaa myyttisen ristiriitaisesta pyssysankarista, jonka teot eivät aina ole jaloja mutta raadollisessa maailmanjärjestyksessä oikeita. Osaltaan elokuva ja rooli ovat Cagella myös mielenkiintoisen vastakkainen tulokulma suhteessa niin ikään koston tematiikkaa käsitelleeseen Pigiin.

The Old Wayn tarinassa ei ole yllätyksiä saati kikkailevia käänteitä. Se on lajityypin tuntevalle kuin neulaspolulla kävely eränkävijälle: helppoa maisemista nauttimista ilman haasteellisia ponnistuksia. Suuret elämykset jäävät näin toki saamatta, mutta joskus voi antaa vanhan tutun polun vain viedä.