Verinen riippuvuus

Ranskalaisohjaaja Jean Rollinin 1970-luvun alun luokattoman huonon kulttiteoksen Requiem for a Vampiren katsominen aiheutti miltei aivoverenvuotoa, joten toisen Rollinin luomuksen katsominen liki putkeen edellisen perään tuntui julmalta masokismilta. Mutta mihinpä sitä ei alistuisi ylevämpien tarkoitusperien tähden, pehmoeroottista ranskalaiskauhun Graalia etsiessä.

© Another World EntertainmentKuolleista palaavasta, verenjanoisesta Catherinesta (Francoise Blanchard) ja hänen pakkomielteisen uskollisesta elävästä ystävättärestään Helenestä (Marina Pierro) kertova teos kuitenkin yllättää. The Living Dead Girl ei ole ainoastaan Rollinin tekosyy kuvata ahnaasti ranskattarien alastomia vartaloita tai roiskuttaa hurmetta shokkiefektien myötä, vaan elokuvassa on myös dramaattisen tragedian aineksia.

Catherine nimittäin ei halunnut palata elävien kirjoihin, eikä tolkkuihinsa tultuaan halua enää imeä viattomien ihmisten verta saadakseen voimia. Elävä kuollut tyttö tiedostaa tilansa, ja toivoo verenvuodattamisen kehän katkeavan. Catherine on kuin huumeriippuvainen, joka vaeltelee yömekossaan eksynein katsein ja takertuu lapsuusaikojensa vanhaan soittorasiaan, viimeiseen siteeseensä vanhasta elämästään.

Blanchardin niukan vähäeleisesti näyttelemän hahmon kuolemanjälkeinen elämä on kuitenkin koetuksella, sillä Helene on sitoutunut ystäväänsä liki seksuaalis-uskonnollisella intohimolla. Todellinen hirviö ei olekaan kuolleista palannut verenimijä, vaan Helene, joka on valmis etsimään ja kylmästi uhraamaan viattomia ihmisiä kuntouttaakseen ystävättärensä.

Bestisten suhteeseen punotaan täytteeksi myös lisäjuoni Catherinen tarinaa selvittävästä amerikkalaisesta valokuvaajasta, joka havaitsee tytön palanneen haudasta ja ryhtyy selvittämään totuutta. Pehmoalastomuudella ja verilöylyillä kuorrutetun fatalistisen tarinan lopun arvaa jo hyvissä ajoin, mutta sitä edeltävää tuskaista dialogia ei.

Sitä ennen veri lentää kaaressa. Rollin ei säästele, kun silmiä puhkotaan, kirveet mätkähtelevät otsalohkoon ja happo syövyttää poskipäitä. Kömpelösti toteutetut veripalttukohtaukset ovat kehnoudessaan ja yliampuvuudessaan kuitenkin elokuvan kehnointa antia. Juoni, henkilöhahmojen väliset jännitteet sekä päänäyttelijän kyvyt olisivat riittäneet hyvin myös vähäverisempään, jännitysmomenteilla ja Catherinen mielisairaudelta vaikuttavalla kaksijakoisuudella leikittelevään draamatrilleriin.

Toisaalta siihen olisi vaadittu jotain aivan muuta kuin mitä Jean Rollinilla ja ylipäätään sofcore-kauhugenrellä on tarjottavana. Turha on kauhalla vaatia kun on lusikalla annettu, sillä The Living Dead Girl on lajissaan tarpeeksi toimiva juuri sellaisena kuin se on, ja alavireisen melankolinen tunnelma oikeuttaa elokuvan saaman kulttimaineen.

* *
Arvostelukäytännöt