The Big Hit kotikatsomo

Toiminta- ja väkivaltaelokuvat muodostavat kokonaisuuden, johon on vaikea asennoitua välinpitämättömästi. Vilpittömän asiallinen suhtautuminen näihin elokuviin tuntuu olevan yleisesti jotakuinkin häilyvällä pohjalla, sillä painiskelu järkevien ja järjettömien suhtautumismallien kanssa ei tunnu ikinä päättyvän kummankaan lopulliseen voittoon. Ja kuitenkin toisaalta, kun asiallisuus ja kunniallisuus viskataan nurkkaan, voidaan todeta, että yleisemmällä tasolla toimintaelokuvista joko pitää tai ei. Kylmällä tavalla kiehtovaa on, että niistä pitävä katsoja voi tyynin mielin arvioida, miten onnistuneesti kukin yksittäinen lajinsa edustaja tyylittelee väkivaltakohtaustensa kuvailulla ja miten huolellisesti ihmisten silpominen kussakin elokuvassa suoritetaan.

Nuivemmin toimintaelokuviin suhtautuva katsoja ei voi muuta kuin häkeltyä tällaisten elokuvien seuraan jouduttuaan ja tuntea epämääräisen voimatonta, kenties kuluttavaakin raivoa. Epäilemättä mielenkiintoisinta toiminta- ja väkivaltaelokuvien luonteessa on se, että niihin nyrpeästi suhtautuminen myrkyttää koko lajityypin ytimen. Jos katsoja ei koe tappamisen variaatioita huvittavina, hänellä ei ole minkäänasteista pääsyä näiden elokuvien perimmäiseen maailmaan. Väkivaltaa kauhisteleva asenne nimittäin tuhoaa täydellisesti toimintaelokuvien mahdollisen mielekkyyden ja omalla julmalla tavallaan nostaa pelkistetysti esiin niiden ilmiömäisen naurettavuuden.

Jotta siis katsoja voisi nauttia toimintaelokuvista ilman jatkuvaa henkisen pahoinvoinnin tilaa, hänen pitää pelata näiden elokuvien säännöillä. Katsojan täytyy mukautua kokonaisvaltaisesti sääntöjen kaiken inhimillisyyden poissulkevaan luonteeseen. Se, joka osaa ja haluaa pelata näillä säännöillä, pitää varmasti Che-Kirk Wongin ohjaamasta toimintaelokuvasta The Big Hit. Tässä komediallisessa väkivaltapaketissa ei aseita tai räjähteitä säästellä - veri ja vitsit vuorottelevat kiihkeissä episodeissa, joiden välillä toki hetkellisesti huilaillaan.

Perinteillä leikittelyä

The Big Hitin keskeisimpänä henkilönä on palkkamurhaaja Melvin Smiley (Mark Wahlberg), jonka hyväsydämisyys kostautuu tälle useammin kuin kerran. Hänellä on parikin tyttöystävää, joita hän kaikessa kiltteydessään ja mukavuudessaan elättää. Kiperäksi Melvinin elämä muodostuu, kun hän jenginsä kanssa kaappaa vahingossa pomonsa kauniin kummityttären. Petollinen ystävä Cisco (Lou Diamond Phillips) nimittäin vyöryttää syyn Melvinin niskoille, mikä on ikään kuin luonteva syy sille, miksi aseet kuumenevat moneen otteeseen elokuvan edetessä. Vastapainoksi ylitsevuotavaiselle ammuskelulle elokuva tarjoaa myös jonkinlaisia ihmissuhdeviritelmiä. Melvin sekoilee tyttöystäviensä ympäröimänä ja tietenkin lopussa rakastuu nokkelaan kaapattuunsa.

Rakenteeltaan The Big Hit on varsin kaksijakoinen elokuva. Toisaalta se hyödyntää toimintaelokuvien osin puhkikulutettuja perinteitä aina kyllästymiseen saakka. Toimintaelokuvien traditionaalisuuteen vedoten elokuva korostaa väkivaltaisuuttaan ja tämän väkivaltaisuuden näennäistä runollisuutta hidastuksin ja utuisen otoksin. Ammuskelukohtausten kauhistuttavuutta yritetään selkeästi herkistää ja kaunistaa visuaalisella suureellisuudella.

Toisaalta taas elokuva leikittelee veikeästi toimintaelokuvien perinteikkäillä käytänteillä. The Big Hitiä voi sikäli pitää riemastuttavana elokuvana, että se on pohjimmiltaan hyvin kekseliäs. Koko elokuva toimii pitkälti sen varassa, että useat lajille ominaiset toiminnan osaset on käännetty päälaelleen. Väkivaltaa elokuvassa toki riittää, mutta päähenkilöiden joukko hairahtuu ja tunaroi kohtauksissa, joissa ikään kuin itsestään selvyytenä voisi pitää toiminnan sulavuutta. Tältä näkökannalta arvioituna elokuva on ihannoitavalla tavalla ilakoiva. The Big Hit naureskelee niin avoimesti itselleen, että paikoin katsojan on pakko tarttua tähän kauhistuttavaan, mutta samalla kieroutuneen vastustamattoman hilpeyteen.