The Ballad of Jack and Rose kotikatsomo

Rakkaus on monimuotoinen tunne, jota voi esiintyä niin rakastavaisten ja ystävysten kesken kuin vanhempien ja lasten välillä. Nämä eri rakkauden muodot kuitenkin poikkeavat toisistaan toisten ollessa platonisia ja toisten romanttisia. Romanttiset tunteet vanhemman ja lapsen välillä ovat yleensä kiellettyjä, ja tuomalla ne elokuvan keskiöön The Ballad of Jack and Rose astuu yhdelle monista rakkauden tabuista alueista.

Viisikymppinen Jack asuu autioituneen hippikommuunin jäänteissä yhdessä 16-vuotiaan tyttärensä Rosen kanssa. Elokuvan nykyhetkessä 1980-luvulla ainoastaan isän ja tyttären idealismi on säilynyt niin vahvana, että he yhä valitsevat eristetyn ja yksinkertaisen elämän saarella kaukana mannermaasta. Idyllinen kaksinelo alkaa kuitenkin olla mahdotonta Jackin sairastellessa ja rankkojen kotitöiden käydessä miehelle ylivoimaiseksi. Sairauden lisäksi Jack taistelee myös halujensa kanssa ja kanavoikin seksuaalisuutensa ikinuoreen Kathleeniin, joka selvästi on vain saavuttamattoman Rosen korvike. Jackin ja Rosen lausumattomat unelmat hapertuvat, kun Jack kutsuu Kahleenin ja tämän kaksi poikaa luokseen asumaan.

Ohjaaja Rebecca Miller on pyrkinyt kertomaan kauniin tarinan lähestyvästä kuolemastaan tietoisesta miehestä. Tarkoituksena oli välittää katsojalle sitä tunnemyrskyä, jota läheinen joutuu kokemaan nähdessään rakkaansa kuihtuvan pois. Rosen vannoutunut sitoutuminen isäänsä johtaakin tytön ajattelemaan, että isän kuollessa hänkin lakkaa olemasta. Elokuvan alkuperäinen idea on kuitenkin jossakin vaiheessa kehittynyt eteenpäin ja lopullisessa versiossa surutyön kuvauksen rinnalle on noussut lukuisia muitakin teemoja.

Elokuvan ongelmana onkin, että se tuo tarinaan liian monta sivujuonta, joiden käsittely jää kaikessa paljoudessa keskeneräiseksi. Ehkä vain yhdeksi sivujuonteeksi tarkoitettu isän ja tyttären erikoinen rakkaussuhde taas nousee provokatiivisuudessaan dominoimaan elokuvan muita elementtejä. Katsoja on vaivautunut, eikä pysty nauttimaan elokuvan hyvistä puolista.

Niitä hyviä puolia Jackin ja Rosen balladissa ovat upeat näyttelijänsuoritukset. Daniel Day-Lewis, joka vuonna 1990 voitti Oscarin parhaasta miespääosasta elokuvassa Minun elämäni, loistaa myös nyt idealistisen Jackin roolissa. Camilla Belle onnistuu hankalassa roolissaan isäänsä palvovana, mutta samalla kapinoivana teininä hyvin ja antaa odottaa vangitsevia suorituksia jatkossakin. Kathleenia puolestaan näyttelee kokenut Catherine Keener, joka valkokankaalla nähtiin viimeksi Capote-elokuvassa.

The Ballad of Jack and Rose tarjoaa upeiden näyttelijöiden lisäksi myös huikeita maisemia. Elokuva on kuvattu Vihervaaran Annasta tutulla Prinssi Edwardin saarella Kanadassa ja näkymät ovatkin sen mukaiset. Herkkien maisemakuvausten taidokas yhdistäminen rockmusiikin skaalaan Bob Dylanista ruotsalaiseen Träd Gräs och Stenariin tarjoaa katsojalle hetkellistä estetiikkaa, mutta kokonaisuutta sekään ei onnistu pelastamaan. Insestin sekainen juoni likaa lopulta myös kauniin visuaalisuuden, eikä katsojalle tunnu jäävän kummallisesta elämyksestä juuri muuta käteen kuin vahvistuneet hyvän maun rajat.