Take Shelter kotikatsomo

Suoraan dvd:lle julkaistujen elokuvien joukossa oli viime vuonna harvoja helmiä. Edukseen massasta erottui amerikkalaisen Jeff Nicholsin käsikirjoittama ja ohjaama Take Shelter (2011), joka kuului myös syksyisen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistoon. Vaatimattomalla budjetilla tehty elokuva on kerännyt tunnustusta eri puolilta Pohjois-Amerikkaa, minkä lisäksi se oli kriitikoiden suosikki Cannesissa.

Monitulkintaisen elokuvan päähenkilö on ohiolainen perheenisä Curtis LaForche (Michael Shannon), jonka mielenterveys näyttää rakoilevan. Rakennusmiehenä työskentelevä Curtis näkee ja kuulee ympäristössään myrskyn merkkejä, joista muut eivät vaikuta olevan tietoisia. Yöt tuovat tullessaan sietämättömiä painajaisia. Niissä hän itse tai hänen kuuro tyttärensä Hannah (Tova Stewart) on vaarassa.

Nichols on rakentanut tarinansa taustat äärimmäisen huolellisesti. Mitään ei väännetä rautalangasta, mutta hienovaraisten yksityiskohtien ja vihjeiden avulla katsoja saa tietää koko joukon asioita Curtisin perheestä. Rahasta tekee tiukkaa, ja Curtisin Samantha-vaimo (Jessica Chastain) hankkii lisätienestejä ompelutöillä. Jokavuotista rantalomaa varten säästetään vanhaan keksipurkkiin. Samantha on miestään uskonnollisempi, ja tyttären viittomakielen opetus lepää enimmäkseen hänen harteillaan.

Curtisin äiti (Kathy Baker) on sairastunut kolmekymppisenä skitsofreniaan. Isä on vastikään kuollut ja välit vanhempaan veljeen ovat etäiset. Sukutaustansa vuoksi Curtis itsekin epäilee mielensä hajoavan. Toisaalta hän uskoo myrskyn muodossa lähestyvään maailmanloppuun niin vakaasti, että alkaa rakentaa perheelleen maanalaista bunkkeria.

Adam Stonen upeasti kuvaama elokuva asettuu kiehtovalla tavalla kolmen lajityypin leikkauspisteeseen. Ensimmäisellä katselukerralla tarinaa seuraa kuin psykologista trilleriä. Painostava tunnelma ja säästeliäästi annostellut kauhuelementit pitävät otteessaan. Siistien, pikkuporvarillisten interiöörien uhkaavaa autiutta kuvataan samaan tapaan kuin David Lynchin elokuvissa. Loppupuolen myrskysuojaan sijoittuvassa kohtauksessa herätellään tehokkaasti katsojan klaustrofobisia tunteita.

Toisella katselukerralla keskiöön nousevat draaman kerrokset. Shannonin ja Chastainin tarkkojen roolitöiden nyanssit pääsevät oikeuksiinsa. Vaikka elokuvan keskeinen jännitysmomentti on se, tuleeko Curtisin povaama myrsky vai ei, temaattisesti kysymys ei ole keskeinen. Sen sijaan Nichols tarkastelee yhteisön kyvyttömyyttä suhtautua poikkeavuuteen ja erityisesti mielen sairauksiin. Hannah ei saa kontaktia toisiin lapsiin, Curtisin äiti on unohdettu laitokseen ja Curtis itse kohtaa välttelyä ja vihamielisyyttä. Kunnan tarjoama keskusteluapukin on yhtä tyhjän kanssa, koska terapeutit vaihtuvat äkkiarvaamatta.

Take Shelterin on nähty heijastelevan yhtäältä maailmanlaajuiseen talouskriisiin liittyviä tunnelmia, toisaalta ilmastonmuutoksesta seuraavien luonnonkatastrofien uhkaa. Jylhästä raamatullisuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan sorru liialliseen mahtipontisuuteen tai saarnaavuuteen. Tarina pysyy ihmisen kokoisena ja säilyttää arvoituksellisuutensa loppuun saakka.