Erilainen vankilaelokuva

Vankilakuvausten keskeiset teemat käsittelevät lähes poikkeuksetta yksilöiden selviytymistä ja eristetyn ympäristön valtasuhteita. Vankilamaailma mielletään usein omaksi ja itsenäiseksi pienoiskoon yhteiskunnaksi, jonka valtarakenteisiin pureutuminen perkaa esiin myös laajempia avoimeen yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä. Tässä mielessä keskeisiltä tapahtumiltaan vankilaan sijoittuva Stone on erilainen elokuva. Sen temaattiset ulottuvuudet rajautuvat tarinan kahteen päähenkilöön, ja kyse ei ole niinkään selviytymisestä vaan tekojen sovittamisesta ja niiden seurausten kantamisesta läpi elämän.

StoneRobert De Niro esittää eläkkeen kynnyksellä olevaa vankilan ehdonalaiskäsittelijää, Jack Mabrya, joka tekee suosituksensa jokaisesta ehdonalaiseen pyrkivästä vangista asiasta päättävälle lautakunnalle. Miehen viimeisimpiä tapauksia on Edward Nortonin esittämä Stone, jonka kanssa käymissään keskusteluissa Jack ajautuu oman elämänsä keskeisten kysymysten äärelle. Oman lisänsä asetelmaan tuo Stonen viekoittelevan kaunis vaimo (Milla Jovovich), jonka motiivit suhteessa Jackiin ovat tulkinnanvaraisia.

StoneElokuvan selkäranka ovat Jackin ja Stonen keskustelut, jotka rakentuvat kiinnostaviksi ennen kaikkea kahden osaavan näyttelijän ansiosta. Robert De Niro tekee pitkästä aikaa vakuuttavan vakavan roolin ja tällä kertaa hän ei ole edes maneeriensa vanki, se kohtalo jää yllättäen Edward Nortonille, joka toisintaa jossain määrin aiempia vastaavanlaisia roolejaan älykkäänä mutta kompleksisena vaikeuksiin ajautuneena miehenä.

Kumpikin päähenkilöistä kantaa nuoruudessaan tekemänsä väärän teon taakkaa. Stone sovittaa sitä perinteisessä vankilassa ja Jack on taas vangittuna omaan elämäänsä. Juron miehen avautuminen tapahtuu Stonen ja tämän vaimon kautta, mutta mentaalisessa vapautumisessaan Jack joutuu laittamaan muun elämänsä puntariin.

John Curranin ohjaama Stone on vahvimmillaan hahmotutkielmana, joka valottaa vähäeleisesti tehtyjen valintojen seuraamuksia ja niitä vaiettujen emootioiden myllerryksiä, jotka ihmiset niin usein kätkevät julkikuvansa suojiin.

StoneElokuvallisesti Stonea vaivaa kerronnallinen jähmeys, mikä varsinkin tapahtumatasolla saa elokuvan polkemaan monesti paikallaan. Sama vaiva piinasi Curranin edellistäkin elokuvaa Kirjava huntu (2006). Visuaalisesti verkkainen tyyli luo kerronnasta rauhallista ja antaa hienosti tilaa hahmoille ja niiden kehitykselle, mutta samalla kärsii kerronnan tempo, mikä saa elokuvan tuntumaan kestoaan pidemmältä. Leikkauspöydällä kumpaakin elokuvaa olisi voitu jäntevöittää, mikä olisi terävöittänyt myös draamallista otetta.

Stonenkin kohdalla draama väljähtyy loppua kohden, vaikka asian pitäisi draaman kaaren kannalta olla päinvastoin. Lopulta elokuva on enää näyttelijöidensä harteilla, sillä tarina tai kerronta eivät riitä kannattelemaan kaksituntista kestoa. De Niron hartiat ovat onneksi leveät, ja Nortonin tuella hän kantaa elokuvan kunnialla loppuun.

* * *
Arvostelukäytännöt