Elämän merkityksestä

Pixarin uutuusanimaatio Soulin (2020) piti saada ensi-iltansa valkokankailla syksyllä. Toisin kävi. Koronapandemia piti elokuvateatterien ovet säpissä Yhdysvalloissa ja lopulta Disney toi Soulin ensi-iltaan Mulanin tavoin omaan suoratoistopalveluunsa. Teatterilevityksen jääminen väliin on sääli, sillä Soul on Pixarin merkityksellisin animaatio niin ulkoasultaan kuin sisällöltään sitten Wall-E:n (2008).

SoulSoul kertoo musiikinopettaja Joesta, joka sisimmässään on intohimoinen jazz-pianisti. Lopulta Joe saa tilaisuuden näyttää kykynsä, mutta ennen illalla siintävää keikkaa Joen on selvitettävä asiat elämän kanssa.

Toy Storyn (1995) ja Wall-E:n tarinoiden takaa löytyvän Pete Docterin kädenjälki ohjaajana alkoi näkyä hänen toisessa pitkässä animaatio-ohjauksessaan Up – kohti korkeuksia (2009). Upin teemat olivat keskivertoanimaatioita syvällisemmät ja elokuva puhutteli varttuneempaa katsojaa muutoinkin kuin nostalgialla tai loppumattomilla populaarikulttuurin viittauksilla, joilla aikuisia tavataan animaatioissa viihdyttää.

SoulUpista lähtien teemat ovat alkaneet hakea uomiaan Docterin audiovisuaalisessa kerronnassa. Elokuvassa Inside Out – mielen sopukoissa (2015) sekoittui rohkeasti abstrakti ja reaalinen tarinamaailma, millä selitettiin ihmismielen toimintaa hieman samaan tapaan kuin aikanaan ranskalaissarjassa Olipa kerran elämä (1986) selitettiin ihmiskehon toimintaa. Kerronnallinen rakenne ei kuitenkaan Inside Outissa muotoutunut kokonaisuutena aivan saumattomaksi, ja varsinkin lapset tuntuivat jäävän etäälle kerronnan ja sisällön yhtälöstä, joka taas puhutteli varsin vaikuttavastikin aikuisia.

Soul jatkaa samalla kerronnan tiellä rinnastaessaan abstraktin ja reaalisen maailman. Nyt kerronnan painopiste on kuitenkin reaalisessa tarinamaailmassa, mikä tekee elokuvasta kokonaisuutena helpommin lähestyttävän varsinkin nuoremmille katsojille. Heille ujutetaan hienovaraisen komiikan avulla ajatuksen siemeniä siitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että Soul on kenties vielä vähemmän lastenanimaatio kuin Inside Out. Mitä enemmän katsojalla on elettyä elämää takana, sitä enemmän hän arvostanee sitä, mitä elokuvalla on sanottavana.

SoulJa sanottavana ei ole yhtään vähempää kuin ihmisen elämä merkityksineen, ja vieläpä tavalla, joka lienee sinut suurimmalle osalle meistä elämänkatsomuksesta, uskosta tai ideologiasta riippumatta.

Elämän merkityksen kiteyttäminen itse elämään ei ole uusi viisaus, sillä sitä on pyöritelty useissa hyllymetrillisissä filosofian teoksia. Soulissa viisaus onnistutaan kiteyttämään niihin elämän pieniin ja jokapäiväisiin asioihin, joiden ohi monet filosofit ovat jauhaneet vuosisatojen ajan. Emme ole muuta kuin elämämme. Niin yksinkertaista se on. Ei ole suuria selityksiä eikä suuria merkityksiä. On vain elämä, joka pitää kaikkine hetkineen elää sanan varsinaisessa merkityksessä. Haaveet ja tavoitteet ovat keinoja hakea täyttymystä, mutta päämäärässä ei odota mitään suurta. Kliseisesti olennaisempaa on matka, jonka kuljemme ja varsinkin se, miten tämän matkan taivallamme ja sitä toisillemme jaamme.

SoulTaide osaltaan on tätä jakamista. Mitä enemmän taiteessa on elämää, sitä enemmän se meihin vaikuttaa ja meitä puhuttelee. Myös Soul saanee sitä enemmän vastakaikua heissä, keillä kilometrejä on takana enemmän. Yksinkertaisuus alkaa puhutella, kun on oppinut monimutkaisuuksien vain sekoittavan elämän jäsentämistä.

Yhdeksi elokuvaksi Soulilla on paljon sanottavaa, ei määrällisesti mutta laadullisesti. Ja se onnistuu sanottavansa esiin tuomisessa hyvin. Päällisin puolin kerronta saattaa tuntua jopa täyteen ahdetulta, mitä se hetkittäin onkin kerronnan ottaessa omia pyrähdyksiään. Kyse ei kuitenkaan ole lennokkaista irtiotoista vaan pienistä sivupoluista, jotka kaartavat kauniisti takaisin tukemaan ydintarinaa. Käsikirjoitus ja ohjaus palvelevat toisiaan luomalla rikkaan ulosannin sinänsä yksinkertaiselle sanomalle, kuten aikanaan Wall-E:ssa.

SoulTodellisuudessa toista mahdollisuutta on tuskin koskaan tarjolla, mutta Soulin osalta sanottava pyhittää loppuratkaisun, jolla ratsastetaan auringonlaskuun – jälleen kerran. Ja hyvä niin, sillä avoimesti kaiken kattavalle kohderyhmälleen muunlainen katarsis olisi elämän toiveikkuuden suhteen karhunpalvelus, joka vetäisi maton sanottavan tärkeyden alta.

Soulin kohdalla suurin sääli onkin siinä, että elokuvan tarjoamaa audiovisuaalisen annin, kerronnan ja sisällön äärimmäisen aistirikasta yhtälöä ei päässyt kokemaan suurelta kankaalta, jollaiselta tämän luokan elokuvateokset tulisi katsoa.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4,7 /3 henkilöä