Smart People kotikatsomo

Smart People on Sundance-elokuva niin hyvässä kuin osin pahassakin. Indie-festivaaleilla ensiesityksensä saanutta teosta tähdittävät pätevät draamanäyttelijät, kohderyhmiä ei ole tarvinnut laskelmoida pienemmän budjetin takia ja dialogi on pääosin kuivan nasevaa ja huumori mustan huumorin sävyttämää älyllisempää sanailua.

Edellä mainitut tekijät nostavat Smart Peoplen profiilia muiden romanttisten draamakomedioiden joukossa, mutta mitään ainutkertaisen oivaltavaa tai sykähdyttävää ei elokuvan sinänsä tasokas käsikirjoitus tarjoa. Esikoisohjaaja Noam Murron ohjauksessa on kuitenkin yritystä ja ajatusta. Teoksen rakenne pysyy hyvin kasassa, ja henkilökuvaus käsittelee inhimillisellä ja moniulotteisella tavalla reilusti keskivertoa älykkäämpiä ja tietävämpiä yksilöitä. Fiksuja ihmisiä, kuten elokuvan nimikin toteaa.

Dennis Quaid esittää leskeksi jäänyttä kielen ja kirjallisuuden professoria, kahden lapsen yksinhuoltajaa Lawrence Wertholdia. Paremman ja sisäsiistimmän termin puutteessa professori on erittäin vittumainen mies. Professoria ei kiinnosta lainkaan opetella edes opiskelijoidensa nimiä saatikka auttaa tai opettaa tietämiään asioita eteenpäin. Egoistinen omahyväisyys osoitetaan myös kollegoille. Toisaalta professori on inhimillisellä tavalla vaikea ihminen, ei yksioikoinen besserwisser.

Omista lapsista tytär Vanessa (Ellen Page) on tullut isäänsä ja on pistävän kärkeväkielinen ja takakireä hikipinko, joka kerran humalluttuaan käy kyselemässä ikätovereiltaan, miltä tuntuu olla niin tyhmä. Vanessa pehmenee ja tasoittuu vasta setänsä Chuckin (Thomas Haden Church) vaikutuksesta, mutta ei silloinkaan muutu äkisti miksikään luonnonlapseksi, jolle tunteet olisivat älyä tärkeämpiä ja joka lepertelisi pehmoisia ihmisten ylimpänä ystävänä. Pisteet siitä Smart Peoplelle, ja hatunnosto Ellen Pagelle jälleen yhdestä uskottavasta nuoren naisen kehityskaaresta.

Leskiproffan ihastukseksi päätyvä Sarah Jessica Parker ei ole järin uskottava fiksun naislääkärin roolissa, ja ylipäätään on kummallista, miksi stailatulta ja tuunatulta huippumallilta lääkärintakissaan näyttävä lääkäri ihastuisi partaisen mursun näköiseen egoistiseen akateemikkoon. Romanssi myös kehittää professorin luonnetta turhankin paljon. Siinä missä Vanessa-tyttären vähittäinen muutos oli uskottava, professorin luonteenmuutos muistuttaa loppuvaiheessa Dickensin Joulusadun saituri Scroogea, joka kaipasi sentään tuonpuoleista konsulttiapua.

No, sallittakoon Amorin nuolillekin oma osansa vailla Darwinin lain tuomaa kyynistä näkökulmaa parinmuodostukseen. Unelmistahan elokuvat on tehty.