Sinisilmä-Mickey kotikatsomo

Parodia on elokuvan tyylilaji, johon helposti turvaudutaan, kun käsikirjoittajien runosuoni alkaa muuten tyhjentyä. Ehkä juuri tästä syystä todella hyvää parodiaa näkee niin harvoin. Kelly Makinin ohjaamassa Sinisilmä-Mickeyssä parodian kohteena on Kummisetien tyyppiset mafiaelokuvat yhdistettynä romanttiseen ihmissuhdekomediaan. Käsikirjoittajat Adam Scheinmann ja Robert Kuhn ovatkin taiteilleet ihan mukiinmenevän tarinan, jossa New Yorkissa asuva, mukava englantilainen Michael (Hugh Grant) tutustuu mielitiettynsä Ginan (Jeanne Tripplehorn) perheeseen ja sotkeutuu tahtomattaan alamaailman kuvioihin.

Gina haluaisi suojella sulhastaan sukulaisiltaan, jotka kuitenkin ottavat uuden vävyn avosylin vastaan, etunenässä Ginan isä Frank (James Caan). Michael on kuitenkin vakaasti päättänyt pysyä visusti erossa hämäristä puuhista. Mutta kuinka ollakaan, taidehuutokaupassa työskentelevä vävyehdokas saa yhtäkkiä huomata afääreidensä sujuvan aikaisempaa sutjakkaammin. Kuljetukset tulevat ajallaan, pahin kilpailija kärsii tulipalon jne. Pian ovat FBI:n miehet tuttu vieras Michaelin työpaikalla. Eipä aikaakaan, kun Michael löytää itsensä kantamasta appiukkonsa kanssa mustaan muoviin käärittyä raskasta taakkaa, joka ei suinkaan ole matto, ja niin hienostunut engelsmanni joutuu luomaan uuden roolin, ronskisti käyttäytyvän Sinisilmä-Mickeyn…

Perhe on pahin

Sinisilmä-Mickeyn mafiaparodia on tehty helposti nieltäväksi. Ei tarvitse olla kummoinenkaan mafiaelokuvien suurkuluttaja, että ymmärtää leffaan ympätyt vitsit. Jo ensimmäisestä Kummisedästä tutun James Caanin valinta pappa-Frankin rooliin on juju sinällään (vaikka luultavasti Caan on päässyt osaan siksi, ettei Al Pacinoa tai Robert De Niroa kiinnosta ihan näin heppoiset tuotannot…) Frankin isännöimä The La Trattoria -ravintola vakioasiakkaineen on kuin suoraan Coppolan elokuvista, ja totta kai jukeboxista kaikaa "We are family"…

Pohjimmiltaan elokuva on kuitenkin rakennettu Hugh Grantin oletetulle karismalle, jolloin mukaan tulee väistämättä siirappinen ihmissuhdepuuro. Toki Hughie on lutuinen ja Jeanne Tripplehorn vähintään muodollisesti pätevä, mutta muutamaa hulppeaa kohtausta lukuun ottamatta tämä kuvio vie auttamattomasti terän sinänsä oivaltavilta juonenkäänteiltä, ja jännittäväksi tarkoitetun loppukliimaksin pilaa totaalinen ennalta arvattavuus. Toisin sanoen tämänkin leffan päällä on leima "kohderyhmä Amerikka".

Sinisilmä-Mickey on Hugh Grantin ja vaimoke Elizabeth Hurleyn (mm. Austin Powers) ensimmäinen yhteistuotanto, ja sen kyllä huomaa. Grant saa siinä esittää bravuuriaan eli nössöä, kömpelöä, lutuista englantilaisnuhjaketta. Ilmeisesti Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvan menestys on saanut Grant-Hurley-pariskunnan kuvittelemaan, että sama sapluuna toimisi ikuisesti. Grantin roolisuoritus Sinisilmä-Mickeynä on vanhan toistoa, ja hänen yrityksensä käydä gangsterista on huvittavan sijasta suorastaan kiusallista. Ja minä sentään lukeudun Hugh-pojan ihailijoihin! Tätä menoa unohtuvat ne monet laadukkaat brittiepookit (esim. Ivoryn Maurice), joissa Grant on saanut esitellä todellisia näyttelijänkykyjään. Nyt sivuun kaikenmaailman nottinghillit ja kunnon pahiksen roolia etsimään, niin johan lähtisi Grantin ura nousuun!