Satanic Panic kotikatsomo

Pizzakuski Samantha (Hayley Griffith) kokee ensimmäisen työpäivän kauhut pizzakuskina, joka joutuu hienostoalueelle, jossa kukaan ei koskaan anna tippiä. Luovutettuaan pizzat kartanon isännälle Hayley joutuu tippiä tivatessaan keskelle jonkinlaista riittiä, jossa on tarkoitus uhrata neitsyt, jotta rikkaat saisivat yhä edelleen nauttia joutilaasta elämäntavastaan. Tai jotakin sinne päin. Elokuvan juoni on sivuseikka, tarkoitus on esitellä omituisia henkilöhahmoja ja kummallisia tapoja kuolla.

Satanic Panicin alussa luodaan onnistuneesti odotuksia kekseliäästä ja tuoreesta kauhuelokuvan kliseitä kierrättävästä komediasta, jossa köyhälistö ja rikkaat ottavat yhteen. Valitettavasti näitä odotuksia ei missään vaiheessa lunasteta. Sanailu ja naljailu pizzeriassa toimii vielä hyvin, mutta heti kun päästään itse asiaan, homma leviää käsiin. Tuntuu kuin käsikirjoitus, jos sellaista on ollutkaan, on unohdettu ja päätetty improvisoida kaveripiirin kesken hauska sisäpiirivitsi, jonka teko on varmaankin ollut ratkiriemukasta.

Tunne ei valitettavasti välity katsojalle asti. Ainoa armahdus tulee elokuvan lyhyehkön keston myötä. Kyseessä on harvinaisen typerä ja sekava keitos, joka saattaa toimia hetken hekotteluhupina sokerihumalassa, sopivalla kaveriporukalla sopivassa iässä, mutta ei tarjoa mitään kriittisemmän katseen omaavalle katsojalle, joka on nähnyt hyviäkin kauhuelokuvia, ja muutaman hauskan kauhuparodiankin. Satanic Paniciin verrattuna Scary Movie (2000) kaikkine jatko-osineen on mestariteos.

Chelsea Stardust on ohjannut Satanic Panicin esikoisenaan. Ddv-levyn takakansitekstien mukaan hänen pitäisi olla jo kokenut kehäkettu, sillä hän on seurannut nykykauhun kehitystä jo kymmenen vuotta Blumhouse-tuotantoyhtiön perustajan Jason Blumin avustajana. Blumhouselta on ilmestynyt kauhun ja yliluonnollisia elementtejä sisältävien trillereiden saralla mielenkiintoisiakin elokuvia, kuten Happy Death Day (2017) ja Purge-elokuvien yhä jatkuva saaga, jonka ensimmäinen osa oli varsin napakka ja inhottava pieni elokuva. Jatko onkin sitten jo tutumpaa huttua.

Myös Jordan Peelen loistava Get Out (2017) on saman tuotantoyhtiön elokuvia, ja malliesimerkki siitä miten komediallisia aineksia voi sotkea onnistuneesti kauhuelokuvan genreen lopputuloksen siitä kärsimättä. Myös M. Night Shyamalan on kuulunut Blumhousen talliin The Visit -elokuvasta (2015) alkaen, joten meriittejä riittää. Kysymys kuuluukin, missä ihmeessä Chelsea Stardust on ollut, kun näitä elokuvia on tehty? Satanic Panic on kuin hauska vitsi, jonka kertoja ei muista, että kuinka se juttu nyt oikein menikään.