Grimmin veljeksien kynänkärjistä ovat syntyneet monet ikimuistoiset tarinat. Heidän satunsa tarjosivat aikoinaan selviä totuuksiansa lapsille - totelkaa vanhempianne, eläkää nuhteettomasti ja välttäkää tuntemattomia ihmisiä matkatessanne tuntemattomissa metsissä. Matthew Brightin vuonna 1996 valmistunut esikoisohjaus on ottanut aiheekseen ehkäpä tunnetuimman Grimmin veljesten sadun, tarinan punahilkasta ja sudesta.

Mickeyn ja Malloreyn hurmehenkisen massamurhamatkan elokuvaksi loihtinut Oliver Stone osoittaa olevansa kypsä kritiikille ja satiirille - hänen tuottamansa Brightin ohjaustyö ilkikurisesti kritisoi amerikkalaisen elokuvateollisuuden trenditeemaksi noussutta aihetta, kiinnostusta väkivaltaisiin sarjamurhaaja-aiheisiin. Mustan komedian kategoriaan sijoittuva Freeway / Rankka pakomatka tarkastelee vanhaa satua Punahilkasta tuoreella otteella. Elokuva ei kangerru sadun kliseisiin vaan puhaltaa juoneen uusia ulottuvuuksia asettelemalla lähtökohtia ja näkökulmia täysin poikkeavalla tavalla. Lähinnä käsikirjoittajana maineensa luonut Matthew Bright osoittaa työllään olevansa valmis ohjaajan pallille.

Olipa kerran, ei nyt niin kauan aikaa sitten, pieni tyttö, Vanessa (Reese Witherspoon). Hän oli kotoisin rikkinäisestä perheestä. Äiti (Amanda Plummer) oli prostituoitu ja huumeidenkäyttäjä. Ahdinkoa lisäsi isäpuolen (Michael T. Weiss) "isänrakkauden" ylittävä kiinnostus teini-ikäiseen sankarittareen. Arki muuttui. Vanhemmat joutuivat kertaheitolla vankilahoitoon - äiti itsensä kauppaamisesta ja isä tyttärensä ahdistelusta. Tyttö jäi yksin. Sijaisperheeseen sijoittaminen ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Aikaisemmat kokemukset sijaisperheistä eivät olleet miellyttäviä...

Entäpä naapurikaupungissa asuskeleva isoäiti. Ei haittaa, vaikka äiti kerran heittikin jotakin kemikaalia hänen kasvoillensa - kannattaa yrittää lähteä hakemaan perheonnea kauempaa. Matka "mummolaan" käy kuitenkin maantieviidakon kautta, alueella, jossa urbaani-sudet saalistavat... Yksinäinen susi, Bob Wolverton (Kiefer Sutherland) etsii saalistaan... ja kokee yllätyksen! Punahilkalla onkin pyssy piilossa ja "yhteiskuntamoraalia" käyttää sitä! Ja tämä kaikki onkin vasta alkua...

Satu uusin kuorrutuksin

Tarina Punahilkasta ja sudesta on kerrottu valkokankaalla useaan kertaan. Eräs parhaista aihetta käsittelevistä elokuvista on ehdottomasti vuonna 1984 brittiohjaaja Neil Jordanin ohjaama The Company of Wolves / Sudet tulevat. Vuonna 1992 edesmenneen Angela Carterin kirjalliseen tuotantoon perustunut ihmissusielokuva tarkasteli tarinaa jungilaisessa ja freudilaisessa hengessä. Elokuva tarjosi visuaalisesti tyylikkään surrealistisen unimaailman, jossa naiseksi kasvamista ja seksuaalisuuden pelkoja käsiteltiin vertauskuvien ja symbolien kautta. Asioista puhuttiin viittaussuhtein. Elokuvan sanoma kiteytyi loppuhidastusten aikana esitettyyn "grimmiläiseen" runoon, joka kertoi lopullisen totuuden, totuuden miehistä, joiden karva kasvaa sisällä:

"Little girls, it seems to say never stop upon your way. Never trust a stranger friend no one knows how it will end. As you’re pretty, so be wise wolves may lurke in every guise. Now and ever’tis the simple truth the sweetest tongue has the sharpest tooth"

Ajat ovat muuttuneet. Myös sadut aikojen mukana. Alkuperäisessä tarinassa mummolle omenoita vakassa kantanut sinisilmäinen ja punaposkinen Punahilkka onkin kokenut todellisen muodonmuutoksen. Viitteellinen seksuaalisuudesta kertominen on muuttunut puhumiseksi asioista niiden oikeilla nimillä. Viattomuuden ovat korvanneet seksikkyys, energisyys ja "epätasainen" henkinen vahvuus. Uudessa ajassa myös Punahilkan tulee olla "valmistautunut". Reese Witherspoonin roolisuoritus "Punahilkkana" tuokin tarinaan täysin uusia ulottuvuuksia. Näyttelijän loppuun saakka kantava rooli naiivista ja ajoittain poissaolevasta toimintasankarittaresta tuo mustaan komediaan sen kaipaamaa ryhdikkyyttä sekä juonen kestävyyttä ja uudistumiskykyisyyttä. Grimmin veljesten lapsen viattomuus on saanut ohjauksessa täysin uuden merkityksen.

Uuden "Punahilkan" muotokuva vaatiikin vertaisensa vastustajan. Pahiksena onkin todellinen meganiljake. Ällötyksenä esiintyy Kiefer Sutherland, joka vihdoinkin on saanut pahisrooliinsa syvyyttä. Perheonnen, amerikkalaisen unelmavaimon (Brooke Shields) ja nuorisotyön taakse piiloutunut hirviö onkin vailla vertaistansa. Pihavajassa lapsipornoa ja "muistoesineitä" säilyttävä sisäsiisti susihukkanen on täysin omaa luokkaansa. Alkuperäisen sadun karvaturri jääkin hyväksi kakkoseksi tyytyessään vaan murkinoimaan uhreillaan, se ei sentään alkanut toteuttamaan seksuaalisia fantasioitaan kylmentyneiden uhriensa kanssa. Sairasta, sairasta!

Yhdysvallat - massamurhaajien ja massamurhaajaelokuvien luvattu maa

Mitä yhteistä on Henry Lee Lucasilla ja Edward Gleinilla? Molemmat ovat amerikkalaisia sarjamurhaajia ja molemmista "sankareista" on valkokankaalle rakennettu hurmeen kyllästämä profiili. Eivätkä nämä ole edes ainoita valkokankaalle siirtyneitä todellisuuden "pahiksia". Todellisuuden antisankareiden lisäksi elokuvien henkilögallerioihin on luotu puhtaasti fiktiivisiä niljakkeita. Hollywood onkin löytänyt uudet päähenkilönsä - väkivaltaa ihannoiva kansakunta on sarjamurhaajat. Naapureita ja ohikulkijoita summassa teilaavat pahantekijät ovat heiluneet valkokankaalla haulikoin, moottorisahoin ja paistinpannuin. Ja yleisö nauttii näkemästään.

Ohjaajat ovatkin käyttäneet apunaan vuoroin toiminnan, vuoroin inhorealismin säilää kosiskellessaan katsojakuntaa. Onpa valkokankaalla esitetty massamurhaajia satiirin ja komedian keinoinkin. Matka vaikkapa John McNaughtonin ohjaamasta Henry Lee Lucasin armottomasta ja realismia tavoittelevasta elämänkerrasta Oliver Stonen "heroisoivaan" roadkill-movie-kerrontaan on pitkä. Stonen elokuva tosin on nähtävä myös voimakkaana kritiikkinä väkivallan ihannoimista kohtaan. Matthew Brightin ohjaustyö kritisoi estoitta katsojakunnan kiinnostuksen kohteina olevia elokuvia.

Sarjamurha mustalla komedialla

Rajan veto sovinnaisen ja "sopimattoman" kerronnan välillä on veteen piirretty viiva. Tarinoiden sovinnaisuus käsitelläänkin usein juuri tapauskohtaisesti. John McNaughtonin vuonna 1986 ohjaama sarjamurhaajan muotokuva joutui sensuuriviranomaisten valvovan silmän alaiseksi. Inhorealismilla kyllästetty verinen kertomus todellisesta sarjamurhaajasta oli kiellettyjen listalla kolme vuotta maassa, jossa kaikki näyttäisi muuten olevan sallittua valkokankaalla. Oliver Stonen massamurhaajia romantisoiva ja sankarihahmojen kaapuihin sovittava kerronta taas saavutti heti valmistuessaan suuren suosion ja hyväksynnän. Missä meneekään oikean kerronnan rajat! Massamurhaajien esittäminen komedian keinoin on astetta vielä ongelmallisempaa. Mikä onkaan sallittua ja mikä ei?

Matthew Brightin ohjaus onnistuu taiteilemaan nuorallakävelynsä alkumetrien virikkeitä antavista piirroskuvista loppumetrien sadun lopetukseen putoamatta kertaakaan "turvaverkolle". Yhdistämällä rinnakkaisesti komedian, toiminta- ja kauhuelokuvan elementtejä ohjaaja luokin valkokankaalle sangen onnistuneen tarinan. Katsojan on joskus jopa vaikea arvioida miten hänen tulisi "korrektisti" käyttäytyä tulematta tuomituksi muiden katsojien taholta. Tulisiko nauraa oudoille tapahtumille vai kauhistella samanaikaisesti esitettyä väkivallan rujoutta? Crumb-tyylinen henkilögalleria ei voi kuulua muuhun kuin komediaan. Elokuvaan tuo lisäkeveyttä pääroolien taustalla käyskentelevät tutut naamat amerikkalaisista elokuvista. Näyttelijäkaarti onkin sangen näyttävännäköinen - mukana ovat mm. rikosetsivänä Dan Hedaya, äitinä Amanda Plummer ja poikaystävänä Bokeem Woodpine.

Myönnetty yksi kappale onnistuneita sudenkaatolupia

Rankan pakomatkan luokittelu toimintaelokuvaksi tai trilleriksi tekee huomattavaa vääryyttä. Brightin ohjaus käyttää hyväkseen perinteisiä mustan komedian keinoja. Keskeisessä asemassa ovat viittaukset, jotka aukeavat vain asioihin perehtyneille ja joita vain tyylisuunnasta kiinnostunut katsojakunta osaa "bongata". Viittausten vyörytys on voimakkuudeltaan sen asteista, että osa heitoista menee asiaan perehtymättömiltä (ja jopa asiaan perehtyneiltä) täysin ohitse. Esimerkkinä kyseisistä heitoista voidaan esittää yksittäinen tilanne elokuvasta. Kertoessaan psykologia esittävälle "susihukkaselle" biologisesta isästään, mukavasta "teksasilaisesta merimiehestä", "Punahilkka" itse asiassa esittää kuvan Richard Speckistä, Bostonin kuristajasta.

Videopuotien hyllyt ovat väärällään jos jonkinlaisia elokuvia. Suurten budjettien elokuvien varjoon jää suuri joukko tuntemattomuuksia. Valitettavan suuri osa tästä materiaalista soisikin jäädä tuntemattomuudeksi, suurin osa elokuvajoukosta kun on vailla minkäänlaista juonta tai näyttelemistä. Joukkoon mahtuu kuitenkin myös todellisia helmiä. "Helmenkalastus" on kuitenkin turhauttavaa puuhaa, liian usein haaviin jää vain mutaa ja muuta roskaa arvokalojen sijasta. Freeway / Rankka pakomatka on kuitenkin löytäjälleen todellinen helmi. Mustan komedian tyylikeinoja käyttävä elokuva tarjoaa katsojalleen vanhan tarinan uusilla lisukkeilla, kerrontaan on lisätty aimo annos jalapeno-pippuria. Tyylisuunnan ystäville elokuva on miellyttävä tuttavuus!

* * * *
Arvostelukäytännöt