Punainen aave kotikatsomo

Moskovan strateginen puolustusoperaatio oli Neuvostoliiton vastaus Saksan lokakuussa 1941 toisen maailmansodan itärintamalla aloittamaan, Moskovan valloittamiseen tähtäävään Taifuuni-operaatioon. Se pitkälti epäonnistui ja erityisen katastrofaaliseksi puna-armeijalle osoittautui heti lokakuun alussa Vjazman taistelu, jossa saksalaiset motittivat valtavia menetyksiä kärsineet neuvostojoukot. Motista pääsi pakenemaan vain divisioonien rippeitä, pieniä sotilasjoukkoja tai yksittäisiä sotilaita, jotka pyrkivät neuvostoasemiin. Saksalaisilla oli nyt tie avoinna Moskovan puolustukseksi rakenteilla olevalle alimiehitetylle Možaiskin puolustuslinjalle.

Venäjällä edelleen elinvoimaisena pidetty sotaelokuvan lajityyppi on viime vuosina käynyt läpi sodan Neuvostoliitolle vaikeita alkuaikoja, jotka aikanaan jäivät voittoa muisteltaessa taka-alalle. Vadim Shmeljovin The Final Stand (2020) kuvasi välittömästi Vjazman taistelun jälkeen Možaiskin puolustuslinjaa ylivoimaa vastaan puolustaneiden upseerioppilaiden tarinaa. Andrei Bogatyrjovin Punainen aave (2021) puolestaan kertoo Vjazmasta satakunta kilometriä itään sijaitsevan Medynin kaupungin liepeillä samoihin aikoihin harhailleesta pienestä joukosta ihmisiä. Tässä joukossa on mukana kolme piirityksestä päässyttä sotilasta ja yksi on raskaana oleva nainen, kylänsä hävityksestä pelastunut ukko mykkine ottopoikineen etsimässä partisaaneja, joihin liittyä, sekä heidän metsästä puolijäätyneenä löytämänsä nuorimies, jota esittää Hytti nro 6:n miespääosasta tuttu Juri Borisov.

Sotaelokuva on Venäjälläkin joutunut keksimään uudenlaisia tapoja uusien ikäluokkien mielenkiinnon herättämiseksi. Nuoremman polven ohjaajan Andrei Bogatyrjovin valintana on ollut lainata vaikutteita enemmän lännen suunnalta, mutta ei niinkään perinteisestä sotaelokuvasta vaan pikemminkin westernin ja kauhun genreistä. Merkittävä tyylillinen vaikuttaja on mitä ilmeisimmin ollut myös Quentin Tarantino. Italowesterniin viittaa vahvasti jo elokuvan musiikki. Toisaalta neuvostoliittolaisen sotaelokuvan, kuten Ja ilta oli rauhaisa (1972), vaikutus on myös vahva.

Ohjaaja on kertonut halunneensa tehdä elokuvan, jonka hänen oma sukupolvensa ymmärtäisi. Elokuvaa ideoimassa oli kolme ohjaajan ystävää, jotka ovat siinä myös käsikirjoittajina ja näyttelijöinä. Kuinka ollakaan, yksi heistä on nimeltään Konstantin Simonov, tunnetuimman neuvostoliittolaisen sotakirjailijan kokonimikaima. Elokuva kuvattiin hänen kotiseudullaan Mosalskin kaupungin lähistöllä elokuvan esittämien tapahtumien seuduilla.

Vaikka rahaa saatiin Venäjän kulttuuriministeriöltä, ja sotilaskonsultti ja rekvisiittaa muun muassa Mosfilmiltä, ovat resurssit olleet selvästi pienemmät kuin monissa suuriin taistelukuvauksiin keskittyvissä sotaelokuvissa. Esimerkiksi The Final Stand -elokuvalla budjetti oli kuusinkertainen verrattuna Punaiseen aaveeseen. Tämä on ollut elokuvalle pitkälti hyväksi, sillä se keskittyy ihmisiin ja myös vihollisella on kasvot ja nimet. Tekijöiden tarkoitus on osoittaa, että Neuvostoliitossa taisteluun osallistui koko kansa, ei vain armeija.

Vaeltava joukkio päätyy etsimään suojaa kylästä, jonka asukkaat saksalaiset ovat tuhonneet. Sinne päätyy myös joukko saksalaisia, kun vihollisen tapoihin perehtymään pyrkivä SS-kapteeni haluaa kokeilla venäläistä banjaa. Kuvaan ilmestyy myös elokuvan nimihahmo, punaiseksi aaveeksi kutsuttu nimetön ja puhumaton mies, jonka maineen alueen molemmat sodan osapuolet tuntevat. Mies ilmestyy kuin tyhjästä, ampuu saksalaisia pienissä erissä ja katoaa tyhjään. Hän on yksinäinen kostaja, jonka motiivi vaikuttaa henkilökohtaiselta, minkä kertoo hänen mukanaan kulkeva valokuva ilmeisesti menetetystä perheestä,

Käsikirjoittajajoukko valmisteli pitkään tekeillä ollutta elokuvaansa haastattelemalla aluksi Kalugan alueella veteraaneja, ja näin käsikirjoitukseen tuli mukaan sotafolklorea. Punaisen aaveen hahmon lisäksi sitä edustaa vaikkapa saunasta taisteluun yllätetty ja naisten vaatteisiin pukeutumaan joutunut SS-mies. Vaikka tämä edustaakin stereotyyppistä natsisadistia, elokuva on tarkka siitä, että kaikkia saksalaisia ei esitetä samanlaisina. Venäläiset hahmot ovat varsin tyypiteltyjä itseironiseen tapaan.

Yhteenotto yli-ihmismäisesti käyttäytyvän natsiupseerin ja venäläistä periksiantamattomuutta edustavan aaveen välillä on tietysti väistämätön. Kaikesta postmodernista lainailustaan huolimatta Bogatyrjovin elokuva on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin venäläinen ja uskollinen kuvaamansa sodan hengelle. Se vaikuttaa varsin onnistuneelta pyrkimyksessään kertoa paljon kuvatusta sodasta riittävän kekseliäällä tavalla.