The Final Stand kotikatsomo

Lokakuun 1941 alussa saksalaiset olivat toisessa maailmansodassa edenneet parinsadan kilometrin päähän Moskovasta, vallanneet Juhnovin kaupungin ja käynnistivät operaatio Taifuunin Moskovan valtaamiseksi. Neuvostoliiton puolustus ei vieläkään ollut kunnossa ja sodan kohtalokkailla hetkillä se joutui turvautumaan hätäratkaisuihin. Podolskin tykistö- ja jalkaväkikoulujen kolme ja puolituhatta upseerioppilasta lähetettiin puolustamaan pääkaupunkia vielä keskeneräisen Možaiskin puolustuslinjan Iljinskin lohkolle. Tehtävänä oli pidätellä saksalaisia viisi päivää, kunnes omat joukot ehtivät paikalle, mutta päiviä kului ainakin kaksitoista ja upseerioppilaista vähintään kaksi kolmesta kaatui. Monet taisteluun lähetetyistä oli juuri rekrytoitu kouluun sodan alkamisen jälkeen komsomolin riveistä, mutta oli joukossa talvisodan veteraanejakin.

Moskovan taistelu ja sodan vaikeat alkuajat ylipäätään eivät pitkään sodan jälkeen olleet keskiössä sodan sankaritarinoita muisteltaessa. Brezhnevin aikana 1960-luvun puolivälissä Podolskin upseerioppilaiden julkinen sankaritarina alkoi muodostua perustettujen museoiden, katujen nimeämisien, kirjoitusten ja dokumenttielokuvan myötä. Neuvostoaikana heidän taisteluaan näytelmäelokuvassa sivuttiin vasta Juri Ozerovin suurelokuvassa Taistelu Moskovasta (1985).

Vadim Shmeljovin ohjaama The Final Stand (Podolskije kursanty, 2020) jatkaa tällä vuosituhannella nähtyjen venäläisten valtiollisesti sponsoroitujen sotaelokuvien sarjaa isänmaallisen kasvattavassa hengessä. Niinpä elokuvaa on levitetty koululaisnäytöksissäkin. Pyrkimyksenä on ollut tehdä mahdollisimman autenttiselta vaikuttava kuvaus tapahtumista ja lisätä mukaan ihmissuhdekiemuroita varsinkin nuoremman, päähenkilöiden ikäluokkaan kuuluvien katsojien mielenkiinnon herättämiseksi.

Elokuvan teossa on käytetty paljon sotilasasiantuntemusta ja se näyttäytyy sotatapahtumien lähes dokumentaarisen oloisessa tarkkuudessa. Silti tapahtumien kuvaus vaikuttaa varsin siloiselta siihen nähden, miten sekasortoinen tilanne oli ja mitä tiedetään ajan sotahistoriasta – elokuvassa ei nähdä päsmäröiviä poliittisia komissaareja eikä karkureita etsiviä sulkuosastoja. Mukana on kyllä nykyvenäläiselle elokuvalle tyypillistä jäykkien neuvostosääntöjen varovaista arvostelua. Upseerioppilaiden taistelun lisäksi seurataan päätöksentekoa upseeritasolla ja kohtausten tapahtumapaikat on tarkkaan merkitty tekstein kuviin.

Emotionaaliset paisuttelut, ystävyyssuhteiden korostaminen ja romanssitkin kuuluvat toki sotaelokuvaan, erityisesti venäläiseen sotaelokuvaan. Niille jää kuitenkin uskottavuuteen nähden liikaakin tilaa tarinassa. Varsinkin ennen rintamalle lähtöä elämä sotakoulussa näyttäytyy auvoiselta oppilaiden kisailulta keskenään ja sairaanhoitajattarien kanssa.

Tarinan propagandistinen viritys korostaa nuorten taistelijoiden muodostaman kollektiivin uhrautumista isänmaan puolesta elokuvan kuvaaman ajan neuvostoperinteiden mukaisesti. Mukana on ajan sotamytologiasta jopa viittauksia Konstantin Simonovin hieman ennen kuvattuja tapahtumia kirjoittamaan Odota, niin palajan -runoon, joka antaa ymmärtää sotilaan henkiin jäämisen riippuvan häntä odottavasta naisesta, tällä kertaa kolmiodraamaan sovitettuna. Loitsumainen runo on niin tunnettu ja nykyajan venäläisessä patriotismissa uusiokäyttöä saanut, että sitä ei sinänsä tarvitse edes mainita.

Kuvatussa sodassa omat ovat yksiselitteisen hyviä ja pelottomia, viholliset pahoja. Vaikka elokuva on sinänsä taiten tehty ja näyttelijäsuorituksetkin ovat keskeistä mestariampuja-tykkimies Lavrovin yksi ilme kohtausta kohti -tyylillä hoidettua osaa lukuun ottamatta ammattimaisia, jättää se tendenssimäisyydessään hieman vaivaantuneen olon. Eniten siitä saanevat Venäjän ulkopuolella irti vanhasta sotakalustosta kiinnostuneet sotahistorian harrastajat.