Pariisin rytmiä kotikatsomo

Savuinen jazz-luola. Steariinia valuttavat kynttilät. Viinilasin äärellä istuvat tyylikkäät miehet ja villisti tanssivat kissansilmäiset tytöt. Pakostakin mieleen tulee Woody Allenin juuri teattereissa pyörinyt Midnight in Paris. Pariisin rytmiä tarjoilee kaupungin, jollaisena Allenkin Pariisin haluaa muistaa.

Pariisia on kuvattu amerikkalaisten näkökulmasta useasti. Siinä missä elokuvissa Pariisin lumoissa (1951) ja Rakastunut Pariisissa (1957) Gene Kellyn, Fred Astairen ja Audrey Hepburnin kaltaiset tähdet hehkuivat technicolor-väreissä ja mahtipontisessa musikaalikohtauksissa, vaikuttaa mustavalkoinen Pariisin rytmiä melkeinpä realistiselta. Duke Ellington sai elokuvaan tekemästä musiikistaan Oscarin, vaikka Pariisin rytmiä ei musikaali olekaan.

Ram (Paul Newman) ja Eddie (Sidney Poitier) soittavat jazzia kunnianhimoisesti ja elävät sen mukaan, nukkuvat puoleenpäivään ja soittavat yöt läpeensä. Kaupunkiin samalla junalla Wild Man Mooren (Louis Armstrong) kanssa saapuu kaksi amerikkalaisturistia, Lillian ja Connie (Joanne Woodward ja Diahann Carroll). Vapaudesta nauttivat opettajattaret iskevät silmänsä muusikoihin, jotka johdattavat heidät Pariisin saloihin.

Naiset huokailevat boheemin röyhkeän Ramin perään, mutta tätä kiinnostaa vain kehittyä muusikkona. Vastoin odotuksiaan hän kuitenkin alkaa viihtyä Lillianin seurassa. Pariskunnat kuljeskelevat ympäri Pariisin katuja ilman suurempaa päämäärää. Asetelma on kliseisyydestään huolimatta hurmaava. Rakastavaiset ovat itsekin tietoisia Pariisin statuksesta rakkauden kaupunkina ja naureskelevat sille hyväntahtoisesti.

Pariisin rytmiä huokuu eskapismia ja nostalgiaa, jota romantisoitu 1950- ja 60-lukujen taitteen Pariisi voi vain tarjota. Narratiivi ei ole kummoinenkaan, mutta sen antaa anteeksi, koska elokuvan kulku on ilmavaa. Studion sijaan elokuva on kuvattu Pariisissa ja se on yllättävän epähollywoodmainen, vaikka Paul Newmanin ja Sidney Poitierin kaltaiset tähdet sitä kannattelevatkin.

Muutama terävä dialogi herättelee ajatuksia rotukysymyksestä ja parisuhteesta, niihin kuitenkaan sen enempää pureutumatta. Tarinan sijaan musiikin rytmi vie elokuvaa kohtauksesta toiseen. Pariisin rytmiä koostuukin pikemmin fiilistelystä kuin napakasta kerronnasta, vähän kuin jazz itsessään. Pariisi on rakkauden kaupunki ja joskus se suurin rakkaus on musiikki.