Night Watch - Yövahti kotikatsomo

Elokuvahistorian perinteitä pursuava entinen suurvalta Venäjä on noussut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taas jaloilleen, ja viime vuosina maa on tuottanut yhä isommalla budjetilla tehtyjä teoksia haastamaan länsimaisten elokuvien valta-asemaa. Kansainvälisesti hyvin menestynyt, Sergei Lukyanenkon kirjasarjaan perustuva Night Watch – Yövahti esittääkin haasteen länsimaisen kauhun ja fantasian saralle.

Sekä valoa edustava Yövartio että pimeyttä edustava Päivävartio ylläpitävät kauhun tasapainoa, tarjoten yliluonnollisiksi todetuille ihmisille, Muukalaisille, mahdollisuuden liittyä jompaankumpaan ryhmittymään. Samaan aikaan, kun muinainen kirous vainoaa nykypäivän Moskovaa, jo kauan sitten ennustetulla "valitulla" on voima järkyttää voimien tasapainoa pimeän puolen hyväksi.

Omaperäisyydestä Night Watchin teemoja ei voi kehua, arkkityyppisistä hahmoista puhumattakaan. Hollywoodin genre-elokuvia parjataan usein, mutta kliseisyys ja yksioikoisuus ei ole yhdysvaltalaisten yksinoikeus. Vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole aivan niin mustavalkoinen kuin yleensä, sillä osapuolet liikkuvat kumpikin melko harmaalla alueella.

Detaljien paljouteen hukkuva tarina jättää sekavan jälkimaun, eikä trilogian avausosaksi tarkoitettu elokuva toimi itsenäisenä kokonaisuutena. Osa ristiriitaisuuksista selittyy kansainväliseen versioon tehdyillä muutoksilla, joista räikein on päähahmo Antonin (Kontanstin Khabenski) selvänäkökyky ja sen äkillinen unohtaminen. Kahdesta päätarinasta toinen päättyy kuin ohimennen, ja elokuvan varsinainen loppu on ennalta arvattava antikliimaksi. Ponneton cliffhanger saanee jatkoa seuraavassa osassa.

Ohjaaja Timur Bekmambetovin tausta mainosohjaajana näkyy hyvässä ja pahassa. Elokuvan repivä, nopeisiin leikkauksiin ja rytmitykseen perustuva visuaalinen tyyli sopii kauhutrillerin tunnelmaan. Toisaalta sykkivän ultranopea kuvaryöppy sekä punaisten ja sinisten värisävyjen välkkyvä liikakäyttö voi aiheuttaa herkimmille epilepsiaa. Se, mikä sopii puolen minuutin mainokseen, ei välttämättä sovi kahden tunnin elokuvaan.

Kummallisesti Suomessa nimetty Yövahti (Yövartio olisi totuudenmukaisempi) on parhaimmillaan silloin, kun ohjaaja malttaa kuvata Moskovan dekadenssiä miljöötä rauhassa. Rappeutuneen suurkaupungin painostava pahaenteisyys on paljon omaperäisempi tunnelmanluoja kuin katoilla hyppivät pahuuden lähettiläät, puhumattakaan Yövartion keltaisesta rakettimoottoriautosta, joka tuo mieleen lähinnä lepakkoauton.