Mountain of the Cannibal God kotikatsomo

Italialaisen kauhun huippukaudella suollettiin ulos useita samankaltaisia teoksia, jotka muodostavat selkeitä alagenrejä. Pitkälti eksploitaatioon perustuvat kannibaalielokuvat ilmenevät graafisen väkivallan esittelemisellä äärimuodoissaan sekä perinteiseen "valkoinen mies/valkoinen nainen – villi-ihminen" -vastakkainasetteluun. Sergio Martino, kuten monet muutkin 1970-luvun italialaiset ohjaajat, työskenteli pitkään eri genrejen parissa, joten kannibaalielokuva on luonteva valinta spagettiwesternien, giallojen ja seksploitaatiojen jälkeen.

Susan Stevenson (Ursula Andress, Salainen Agentti 007 ja Tohtori No) lähtee etsimään Uuden-Guinean viidakkoon kadonnutta miestään veljensä Arthurin (Antonio Marsina) kanssa. Heidän mukaansa lyöttäytyy tohtori Edward Foster (Stacy Keach, tv:sta tuttu mm. Pako), joka näyttää tuntevan alueen kuin omat taskunsa sekä tuo mukanaan alkuasukaskantajansa. Ryhmä saapuu mystiselle, pelon verhoamalle saarelle ja he ottavat suunnan kohti kohtalokasta vuorta, jolle Susanin aviomiehen epäillään kiivenneen. Saarella sijaitsevassa lähetyskylässä he tutustuvat Manoloon (Claudio Cassinelli), joka varoittaa legendaarisista kannibaaleista, ja liittyy ryhmään uhmaamaan viidakon vaaroja.

Mountain of the Cannibal God pysyy kasassa tarinan kannalta yllättävän tyydyttävästi. Se ontuu kuitenkin pakollisten visuaalisten ja juonellisten päälleliimausten takia, lajityypilleen uskollisesti. Pitkitetyt kohtaukset eläinten selviytymiskamppailuista pyrkivät näyttelemään autenttisuuden merkkejä. Muiden elementtien kanssa niistä syntyy ikävä kieli poskella -tehty allegoria rasistisessa mielessä. Perinne on pitkälti lähtöisin Paolo Cavaran & co:n Mondo Cane (1962) -tyyppisistä elokuvista. Cannibal God edustaa kuitenkin kätevästi lajityyppiään, josta tunnetuimpia lienevät Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust ja Umberto Lenzin Eaten Alive (1980).

Elokuva ratsastaa pitkälti ensimmäisen Bond-tytön, Ursula Andressin, virtaviivaisella ja toisinaan hyvin vähäpukeisella hahmolla ja bondage-fantasioilla. Martino on kuitenkin säästänyt huomaavaisesti tähtöstään suuremmilta väkivaltaisuuksilta, joilla kannibaalielokuvat yleensä mässäilevät. Seksiaktit on tyypillisesti rodullistettu ja esitetty "villi-ihmisten" käyttäytymismalleina.

Katsojan silmää pyritään viettelemään viehkeällä viidakkomaisemalla. Musiikki on paikka paikoin veikeää, mutta se myötäilee välillä ärsyttävyyksiin asti tapahtumien käänteitä ja töksähtelee leikkausten kohdalla. Kokonaisuus jää löysähköksi eikä Martinon ohjaus pelasta sitä yhtään. Kannibaalielokuviin vihkiytymättömälle Mountain of the Cannibal God on laiskankepeä ja vähemmän harmillinen lihallinen väliintulo.