Sarjamurhaajateema elää kitkuttaa edelleen niin suuren luokan produktioissa kuin pienimuotoisimmissakin kyhäelmissä. Ja lisää tuulta veren tummentamiin purjeisiin saadaan jahka filmatisoinnit American Psychosta ja Thomas Harrisin uunituoreesta Hannibalista saavuttavat valkokankaat. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaus tulee painottumaan, sillä Fincherin Seitsemän asetti riman erityisen korkealle. Mutta yrittäjiähän aina löytyy ja kaikenlaisia. Siitä on oivana esimerkkinä pienen budjetin rypistys Luuhullu. Jälleen kerran jahdataan kerrassaan raakaa ja kieroa epeliä, joka tässä tapauksessa ammattilaisen ottein poistelee uhreistaan luita ja niveliä, kun nämä vielä vaikertavat edelleen hengissä.

Tv-elokuvamaisella fiiliksellä tehty Luuhullu jäisi täysin ala-arvoiseksi tekeleeksi ilman nykyisen b-elokuvan eli videoelokuvan grand old maniä, Rutger Haueria. Tyylikkäästi harmaantunut Hauer näyttelee entistä Chicagon oikeuslääketieteellisen laitoksen tutkijaa ja johtajaa, William Palmeria, joka viettelee rahakkaita eläkepäiviään kynäillen omiin kokemuksiinsa pohjautuvia sarjamurhaajaromaaneja. Ohrainen kuitenkin ottaa, kun Palmerin uusin romaani "Bone Daddy" käynnistää uudelleen murha-aallon, joka päättyi ratkaisemattomana vuosia sitten. Ilmaan jää vain kysymys: onko kyseessä sama luuhullu kuin aiemmin ja saiko Palmerin kirja hänet aloittamaan tihutyönsä uudelleen? Ja mitä todennäköisimmin, sillä nyt uhrit ovat Palmerin tuttuja, ja tästä muistutuksena murhaaja lähettää kirjailijalle tuliaisiksi vastikään uhrista irrotettuja luita. Siinäpä kirjailijalle moraalinen dilemma. Olisi vain kannattanut kirjoittaa sittenkin satuja lastenlapsille.

Sensaatiokirjailijan vastuunkannossa ryvetäänkin hartaan perusteellisesti samalla, kun näytetään inhoja tuokiokuvia luuhullun murhaajan kuvottavista toimenpiteistä. Kiusallisen epätasaisesti kerrotussa tarinassa käydään läpi kaikki kliseet Palmerin epäonnistunutta isä-poika-suhdetta ja muita peruskoukeroita myöten. Hauerin ympärillä hyörii c-luokan statistiporukkaa, joka iloisesti ylinäyttelee suurin piirtein kaikissa kohtauksissa. Tv-ohjaajana vaikuttava tuntemattomuus Mario Azzopardi on varmaankin tehnyt hyvin näköisensä tekeleen, joka yrittää väkisinkin saavuttaa jotain Seiskan painajaismaisesta tunnelmoinnista. Lopputuloksena on kuitenkin persoonatonta ja häpeällisesti kaikessa kaikkea aiempaa plagioivaa puppua.

*
Arvostelukäytännöt