Luther kotikatsomo

Kaikenmaailman spektaakkelisotkujen vastapainoksi odottaisi välillä näkevänsä myös laadukkaita elämänkertaelokuvia. Historian suurmiehistä loihditaan kyllä sujuvasti suurempia, kauniimpia ja rohkeampia kuin koskaan ennen, mutta olkoon kyse sitten antiikin taruista tai kirkkohistoriasta, niin nämä muinaisheerokset herätellään elokuviksi vain tyydyttämään nykynössöjen sankarinjanoa. Tällä kertaa uudestisyntymän on kokenut saksalaismunkki Luther, teologian tohtori ja koko kansan uskontotaistelija.

The Passion of the Christin (2004) luomien synkkien mielikuvien jälkeen on mielenkiintoista hypätä 1500 vuotta eteenpäin ja todeta mihin kristinusko lähtökohdiltaan päätyi. Ei näytä hyvältä myöhäiskeskiajan Saksassakaan. Roomalaiskatolisen kirkon taloudelliset vaikeudet selvitetään kiirastulella pelotellun kansan maksamilla aneilla. Suvaitsevaisuus ei ole hyve, eivätkä latinankielistä Raamattua osaa lukea kuin kirkonmiehet. Mutta ei hätää. Sortoa vastustamaan rientää robinhoodmaisella raivolla kirkkonsa opeista tarpeekseen saanut Martti Luther (Joseph Fiennes), jota eteenpäin puskevana voimana toimii pelkkä sielussa palava pyrkimys luoda kansalle sen ansaitsema uskonto.

On suorastaan ihme, ettei Luther ole kokenut enempää vastustusta katolisen kirkon suunnalta. Se kun luo suhteellisen tylyä hyvä vastaan paha -asetelmaa katolisen ja luterilaisen väen välille. Siinä missä Luther on nöyrä, sankarillinen ja huumorintajuinen kiiltokuvapoika, ovat katolisen kirkon kätyrit rahanahneita julmureita. Toki Lutherillakin on heikot hetkensä, jolloin hän kamppailee sisäisiä demoneitaan vastaan, kuten nimihenkilö Jeanne d’Arcissa (1999). Tämä on, paitsi munkillista itseruoskintaa, myös ilmeisesti viittaus Lutherin väitettyyn skitsofreniaan, ja täten yksi harvoista Lutherin persoonaa tavoittelevista elementeistä. Miestä kun määritellään elokuvassa lähinnä urotöiden kautta hyppien samalla vuosia yli hänen henkilökohtaisesta elämästä.

Mitään uutta genressään Luther ei tarjoa. Toisin kuin toinen protestanttien ja katolisten yhteenottoa kuvannut Fiennes-elokuva Elizabeth (1998) Luther on vain vaisusti räpistelevä draamanpoikanen. Yliteatraalisuudestaan huolimatta se onnistuu olemaan sekä tylsä että voimaton. Ohjaajatuntemattomuus Eric Till on kunnostautunut aikaisemmin lähinnä tv-elokuvilla, ja sellaisesta menisi Lutherkin, ellei paremmin tietäisi. Ajoittaiset hauskatkin hetket peittyvät paatoksen alle tappaen katsojan orastavan mielenkiinnon ennen aikojaan.

Joseph Fiennes, jälleen kerran 1500-luvun historiallisessa draamassa, hoitaa Lutherin roolin kokeneella teatterinäyttelijän varmuudella. Lutherin yllättävä yhdennäköisyys Shakespearen ja Leicesterin jaarlin kanssa tosin laittaa epäilemään historiallista salaliittoa. Muista näyttelijöistä vanhemman polven sir Peter Ustinov yltää iän mitalla erinomaiseen suoritukseen. Muissakaan näyttelijöissä ei valittamista ole. Ainoastaan roolien suppeat mahdollisuudet vievät väkisinkin niiden tehoja. Hämmentävintä on Lutherin vaimon Katharina von Boran (Claire Cox) pieni ja väkinäinen rooli, joka ei tahdo toimia edes romanttisen sivujuonen pitimenä.

Lutherille haluaisi antaa armoa, sillä kaksi tuntia uskonpuhdistusta ei ole varsinaisesti hittiainesta. Elokuvan ongelma onkin sen kunnianhimo. Luther haluaa kertoa aivan liikaa aivan kaikesta. Näin syntyy tiivistahtinen, mutta väistämättä pintapuolinen infopaketti luterilaisuuden synnystä. Esimerkiksi Lutherin munkiksi ryhtymisestä teesien naputteluun vierähtää kokonaista puoli tuntia. Sekavassa rakenteessa ainut keino päätellä ajan kulumista onkin henkilöiden hiusten pituus. Loppupeleissä Luther kertoo saman, minkä mikä tahansa lukiotason uskonnonkirja tekisi huomattavasti nopeammin. Ellei pramea paketti kiinnosta, voinkin suositella mieluimmin kirjaa.