Little Pink House kotikatsomo

Aina silloin tällöin ihminen omaisuuksineen joutuu yhteiskunnan jyrän alle, joskus jopa kirjaimellisesti. Isot yhteiskunnan kannalta tärkeät hankkeet, kuten liikenneväylät, tekoaltaat, kaivokset ja vastaavat johtavat siihen, että valtio tai kaupunki pakkolunastaa yksityisten maita ja koteja suurhankkeiden tieltä. Tätä tapahtuu niin meillä kuin muualla.

Vuosituhannen alussa Yhdysvalloissa sai julkisuutta Susette Kelon tapaus, jossa Kelo haastoi kaupungin oikeuteen siitä, että se antoi ison yhtiön jyrätä pienen asuinalueen. Tapaus eteni korkeimpaan oikeuteen, jonka tiukka 5–4 äänestyspäätös oli kaupungin hyväksi yleiseen taloudelliseen etuun vedoten. Tapaus nostatti Yhdysvalloissa kohua, koska sitä pidettiin epäoikeudenmukaisena ja lopulta myös sikäli absurdina, ettei jyrätylle asuinalueelle koskaan rakennettu aiotunlaajuista teollisuuslaitosta. Jotkin osavaltiot viilasivatkin tapauksen johdosta lainsäädäntöään.

Toimittaja-kirjailija Jeff Benedict kirjoitti tapauksesta kirjan Little Pink House: A True Story of Defiance and Courage (2009), jonka pohjalta Courtney Balaker teki elokuvasovituksen Little Pink House (2017).

Aihe ja tapaus ovat hyvin kiehtovia, sillä suuryritysten toimintaan liittyy vastaavissa tapauksissa lähes aina poliittista taustavaikuttamista. Toiminnan edut ja tuotot saadaan näyttämään niin hyviltä, että poliittiset päättäjät harhautuvat näkemään taloudellisen edun unohtaen oikeudenmukaisuuden, ympäristön ja yhteiskunnallisen kokonaisarvioinnin. Jostain syystä oikeuksien ylenkatsominen on myös helpompaa silloin, kun kärsijän roolissa ovat vähemmän vaikutusvaltaa omaavat ihmiset. Näin oli juuri Kelon tapauksessa. Jyrätyksi tuli vähempivaraisten asuinalue.

Elokuvana Little Pink House nojaa kertomaansa tositapaukseen. Draamallisesti ja visuaalisesti elokuva muistuttaa televisiotuotantoja. Laahaavaa kerrontaa suurempi ongelma on Balakerin itsensä laatimassa käsikirjoituksessa, joka ei kykene nostamaan tapausta mikrotasolta makrotasolle. Tätä voi pitää vähintäänkin kummallisena, sillä todellisuudessa kyseisellä yksittäistapauksella oli laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Tapausta käsitellään elokuvassa kahdella tarinalinjalla. Catherine Keenerin näyttelemä Kelo hankkii sympaattisen mutta korjaamista kaipaavan talon, joka joutuu kaivinkoneen moukaroimaksi. Edessä on oikeustaistelu. Toisessa tarinalinjassa käsitellään poliittista vaikutuspeliä, jolla asuinalueen haltuunotto ja jyrääminen perustellaan. Tarinalinjat eivät kohtaa, eikä traagisen yksilötarinan kautta saada sanotuksi yleisemmällä tasolla vaikuttavista asioista oikein mitään. Ero vaikkapa Michael Mannin The Insideriin (1999) on huomattava.

Little Pink House on rauhallinen iltapäiväelokuva, jonka katsominen ei aiheuta vaivaannuttavaa ajatusmyrskyä. Tosipohjaisen yksilötarinan kautta kerrotaan tärkeästä asiasta, mutta niin mitäänsanomattomalla tavalla, että varsinainen aihe ei elokuvan myötä synnytä juuri reaktioita tai ajattelua.