Johnny Skidmarks sai USA:n ensi-iltansa kuluvan vuoden alussa Sundancen elokuvafestareilla, minkä jälkeen se on vaipunut unohduksiin. Suomessa Johnny Skidmarks, pölhöllä suomennoksellaan Likainen homma, on tuotu suoraan videohyllylle. Johnny Skidmarks on ohjaajaltaan, John Raffolta, kunnianhimoinen, film noir -perinteestä atmosfäärinsä ammentava yritys tehdä surrealistisiakin mittoja tavoitteleva synkkä thrilleri. Tarina on hyvä ja teemassa kunnon psykologista jännitettä, mutta kaikki jätetään kuitenkin kiusallisesti puolitiehen, jolloin ennen kaikkea kokonaisuus vesittyy. Johnny Skidmarks ei ole niin rankka muotokuva selkä seinää vasten ajautuneesta paatuneesta rikoskuvaajasta kuin mitä se olisi voinut olla. Parhaat noir-perinteen edustajat eivät sorru minkäänlaisiin kompromisseihin ja sen John Raffo on unohtanut.

John Scardino (Peter Gallagher) on valokuvaaja, joka tekee freelance-työtä poliisin palveluksessa rikos- ja onnettomuuspaikkojen ikuistajana. Poliisit ovat antaneet hänelle lempinimeksi "Johnny Skidmarks". Viikon jokaisena päivänä Johnny tallentaa filmille urbaanin ihmiselämän veristä tragediaa. Raskas työ on tehnyt Johnnysta kylmän, tunteettoman ja rutinoidun ammattilaisen, joka ei hätkähdä enää mistään. Hän on yksinäinen, eronnut mies, jonka ainoat ystävät ovat poliisietsivä Larry Skovik (John Lithgow) ja Jerry (Jack Black), Johnnyn ex-vaimon veli, joka pitää kituliasta hampurilaisbaaria, Burger Clownia.

Johnnyn elämässä on kuitenkin kääntöpuoli, sillä hän tekee tuhnuisen yksityisetsivän ja huoran kanssa yöllistä sivubisnestä kiristämällä rysän päältä kiinnijääneitä varakkaita miehiä, joiden aviorikoksen Johnny tallentaa kamerallaan kaikessa alastomuudessaan. Kiristäjäpoppoon jäsenet alkavat kuitenkin yhtäkkiä löytyä murhattuina sieltä sun täältä. Johnny tajuaa, että he ovat kiristäneet jotakuta, joka etsii veristä takaisinmaksua. Mutta kuka on kostaja? Johnny on vuosien varrella ottanut kuvia sadoista huoraavista aviomiehistä. Tappaja voi olla kuka vain, vaikkapa Alice (Frances McDormand) - alkoholisoitunut nainen, jonka Johnny on tavannut Burger Clownissa ja johon hän on ihastumassa.

Urbaanin maiseman kadotetut sielut

Johnny Skidmarks on elokuva kadotettujen sielujen maailmasta, jossa mikään ei enää vaikuta normaalilta elämältä. Jokainen henkilöhahmo on enemmän tai vähemmän yksinäinen luuseri, joka vain viruu elämäänsä eteenpäin päivä päivältä ja tunti tunnilta. Puutunein kaikista on John Scardino alias Johnny Skidmarks, joka rekisteröi kamerallaan mitä kauheimpia rikoksia ja onnettomuuksia välittämättä uhreista, syistä tai seurauksista tuon taivaallistakaan. Hän ei näe maailmaa ympärillään, hän vain kuvaa sitä. Johnnyn joutuessa kylmäverisen ja kostonhimoisen murhaajan saaliseläimeksi hänen on muututtava. Kun hän aiemmin vain katsoi kameran linssin läpi, hän ei nähnyt oikeasti, mutta eteen tulleen hengenvaarallisen ongelman edessä hänen on opittava näkemään ihmiset ja maailma ympärillään. Ennen Johnny ei edes halunnut tietää, ketkä kuvattavat ja kiristettävät avionrikkojat olivat - nyt hänen on pakko, sillä murhaaja on yksi heistä. Samalla Johnny joutuu kohtaamaan oman kyynisen elämänasenteensa, moraalittomuutensa ja henkisen tyhjyytensä.

Henkilökohtaisen painajaisen kuvauksena Johnny Skidmarks toimii korkeintaan ensimmäisen tunnin ajan. Sen jälkeen tihentynyt tunnelma kuitenkin latistuu kaavamaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi murhaajan henkilöllisyys - johtuen etenkin roolivalinnasta - on ilmiselvä aivan liian aikaisin. Myös Frances McDormandin rooli Alicena on melkoisen tyhjänpäiväinen, epäselvä ja motivoimaton. Samoin Johnny Skidmarksin silmien avautuminen kuvataan liian hätäisin vedoin. Se, että murhaaja painaa hänen naamaansa peiliin vahingoittaen Johnnyn "kamerasilmää" on turhan helppo ja alleviivaava kohtaus tarinassa, jossa olisi pitänyt enemmän painottua psykologisiin jännitteisiin. Kun Johnny elokuvan lopussa työskentelee "uudestisyntyneenä" hampurilaisbaarissa ja sanoo drive in -mikrofoniin: "Happy burgers for happy people.", se vaikuttaa lähinnä typerältä vitsiltä, joka ei mitenkään luonnu elokuvan mustanpuhuvaan ja tiukkaan tunnelmaan.

Ainakin minulle ohjaaja John Raffo on tuttu vain käsikirjoittajan hommistaan elokuvissa The Relic (1997) ja Dragon: The Bruce Lee Story (19939, joilla ei nyt voi paljon itseään kehua. Johnny Skidmarks on Raffon toinen ohjaustyö ja hänen esikoisensa Big and Mean (joka ei sano mitään) on vuodelta 1993. Kuitenkin Johnny Skidmarks näyttää puutteistaan huolimatta sen, että Raffossa on ainesta päteväksikin ohjaajaksi. Mistään poropeukalosta ei toki ole kyse, sillä Johnny Skidmarks on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, joka on lajityyppinsä sisällä - erittäin raskaassa sarjassa - myönteinen ja lupauksiakin herättävä aikaansaannos.

* * *
Arvostelukäytännöt