Libanon kotikatsomo

Sodat aiheuttavat traumoja kaikille osapuolille. Maataan puolustavalla osapuolella on sentään henkisenä tukenaan tietoisuus siitä, että hän taistelee oman maansa ja oman kansansa selviämisen puolesta, hyökkäävä osapuoli sen sijaan tietää olevansa vieraalla maaperällä. Mikäli sotilas ei ole fanaatikko, kaiken propagandan kyselemättä niellyt koneiston osanen tai muuten vain täysin vakuuttunut olevansa oikealla asialla, erityisen raaka ja häikäilemätön hyökkäyssota voi jättää pysyvät arvet psyykeen.

Yksi raaoista ja häikäilemättömistä hyökkäyssodista on ensimmäinen Libanonin sota 1982, jolloin Israelin armeija hyökkäsi Libanoniin tuhotakseen PLO:n väkeä ja siinä sivussa kymmeniä tuhansia libanonilaisia. Erityisesti Israelin liittolaisina toimineiden falangistien tekemät siviilien massamurhat olivat oma synkkä lukunsa. Aihetta käsitteli muun muassa erinomainen, animaation keinoin tehty dokumenttielokuva Waltz With Bashir, jonka ohjaaja Ari Folman oli itse ollut varusmies Libanonin sodassa.

Sodassa oli varusmiehenä myös muuan Samuel ”Shmulik” Maoz, joka palveli märkäkorvaisena sotilaana hyökkäysvaunun ampujana. Maoz hautoi asioita sisällään yli kaksi vuosikymmentä ja ohjasi viimein kokemuksistaan panssarisotaelokuvan Libanon.

Kokonaan tankin sisuksissa kuvattu elokuva on klaustrofobinen, hikinen, ahdistunut mutta samalla mukaansatempaavan realistinen kuvaus Libanonin sodasta. Pääsääntöisesti kamera pysyy pelkästään tankin sisällä, kuvaten sen neljää sotilasta. Alku- ja loppukohtausta lukuun ottamatta ainoat ulkokuvat näytetään tykkitornin tähtäimen läpi, oli kyse sitten ohikiitävistä maisemista, tuskaansa kirkuvista naisista ja lapsista tai riekaleiksi ammutuista, yhä kituvista eläimistä ja ihmisistä. Visuaalisesti kameravalinta on varsin intensiivinen.

Libanonin panssarivaunun tykin ohjaimissa on nuori kokematon varusmies Shmulik (Yoav Donat), joka on ohjaajan lähes suora omakuva. Shmulikin hätäily ja paniikki maksaa heti alussa oman sotilaan hengen, ja myöhemmin Shmulikin on vain toteltava käskyjä ja ammuttava mihin käsketään, oli kohteissa mitä tahansa siviileistä vastarintataistelijoihin.

Teos menee myös sellaisiin yksityiskohtiin, joita ei ole koskaan virallisesti myönnetty. Muun muassa fosforiammuksien käyttö on kansainvälisten sopimusten vastainen, mutta elokuvan mukaan niitä yhtä kaikki käytettiin libanonilaisia vastaan.

Toisaalta on hurskastelua kuvitella, että nykyaikaisessa sodassa voisi ylipäätään olla mitään korkeaa moraalia ja jaloa kamppailua ennalta sovituin säännöin. Joka sellaista kuvittelee, on totaalinen hölmö kuten Suomen tasavallan johto, joka sai karsittua Suomen puolustuksesta maamiinat ”epäinhimillisinä”. Onneksi rypälepommit ovat kuitenkin perin inhimillisiä ja lämminhenkisen humaaneja.

Libanon kuvaa urbaanin sodan tapahtumat sellaisina kuin ne sen kokeneille varusmiehille tulivat aikoinaan vastaan, pyytämättä ja yllättäen. Maozin kuvaama sota ei ole kaunisteltua sankarillisuutta vaan yhtä raadollista ja raastavaa kuin hän itse on sen kokenut. Sodan kasvot ovat rumat, ja ne näyttäytyvät jatkuvana stressinä, paniikkina, epätietoisuutena ja epäluulona, joka kohdistuu niin omiin asetovereihin tankin sisällä kuin komentaviin upseereihin.

Ulkopuoliset tahot eivät voi Israelin toimintaa kritisoida sanallakaan leimautumatta juutalaisvastaisiksi, joten senkin takia on tärkeää, että maan omat kansalaiset kritisoivat ylenpalttista voimankäyttöä ja sotarikoksia esimerkiksi elokuvataiteen keinoin. Eihän jatkuva siirtokuntien laajentaminen sinänsä paljoa eroa natsien ”elintilan” havittelusta ja lähialueiden pakkoliittämisestä Saksaan, siviilien massamurhien siunaamisesta puhumattakaan.

Israelin valtiokoneiston toiminnan tekee pahemmaksi se, että se käyttää härskisti hyväksi juutalaisten aiempia kärsimyksiä ja vastaa aivan kaikkeen sen toimintaa kohti esitettyyn kritiikkiin antisemitismi- ja rasismisyytöksillä. Vaikuttaakin välillä siltä, että holokaustin uhrien muisto on valjastettu Israelin teokraattis-militarististen oikeistopoliitikkojen oman henkilökohtaisen vallan pönkittämiseksi. Libanonin kaltaiset omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat, intensiivisesti toteutetut elokuvat muistuttavat, että kun tuijottaa tarpeeksi kauan kuiluun, kuilu tuijottaa takaisin.