Laurel Canyon kotikatsomo

Musiikin tekeminen ja esittäminen omaavat sellaista luomisen lumoa, että aihe synnyttää kiinnostavaa paloa heikommissakin kantimissa. Ainakin itselleni tuntemattoman ohjaajan Lisa Cholodenkon Laurel Canyon ei ole väkevä tai näkemyksellinen elokuva, eikä sillä ole liiemmälti sanottavaakaan, mutta sellaisen tunteen elokuva onnistui synnyttämään, että siitä ei voinut olla vain kyynisesti pitämättä.

Sam (Bale) ja Alex (Beckinsale) ovat nuori lääketieteellisestä valmistuva pari. Sam saa töitä Los Angelesista ja asunto pitäisi järjestyä Samin äidin tyhjillään olevasta talosta. Paikan päällä ilmenee, että talo ei olekaan tyhjä vaan siellä äänitetään rock-yhtyeen albumia. Samin äiti (McDormand) on levytuottaja. Banaanikärpästen lisääntymisestä väitöskirjaansa tekevälle Alexille muusikoiden elämä ja maailma ovat täysin vieraita. Pian populaarimusiikin lumo vie Alexin mennessään samoin kun naiskollegan hymy viekoittelee Samin sairaalassa.

Elokuvassa draama syntyy vastakkainasettelusta. Sam ja Alex edustavat konservatiivisia ja koulutettuja ihanneihmisiä, kun taas Samin äiti on kuin tuorekelmussa ikinuorena säilynyt kolmen vuosikymmenen takainen hippi. Rock-levyn tekemisen tunnedynamiikka on laaja ja vaarallisella outoudellaan kutsuva. Tätä vasten siveellisen Alexin lankeaminen häilyvän moraalin hämäriin on luonnollisesti ylitsepursuavan kutkuttava asetelma. Paha kyllä elokuva ei tätä erityisen tehokkaasti hyödynnä ja dramatiikka jää paikoin latteaksi. Paras kiteytymä ihmiselosta konkretisoituu Alexin repliikkiin: "En ole koskaan oppinut miten mokataan." Elämään oppii vain mokaamalla. Sinällään terve asenne amerikkalaiselle elokuvalle.

Henkilöhahmot jäävät elokuvassa etäisiksi, samoin kuin koko elokuva. Katsojan ja elokuvan väliin jää hämmentävän oloinen välimatka, kun tarinan henkilöistä ei saa luontevalla tavalla kiinni. Musiikki pelastaa kuitenkin paljon ja kohtaukset, joissa rockin lumo pääsee valloilleen, nostavat elokuvakokemuksen kokonaisilmettä ja tunnelmaa. Ja elokuvassa, jossa pidetään AC/DC:n t-paitaa, on aina oma ylimääräinen potkunsa.

Dvd-painos on hyvin tavanomainen eikä ihmeellisiä lisämateriaaleja ole. Parikymmentä minuuttinen "Making of" rakentuu ohjaajan haastattelun ympärille, mikä on miellyttävä poikkeus tekijöistä toisiin hyppiviin promootiodokkareihin. Kun ohjaajan annetaan ajalla kertoa elokuvan tekemisestä, asiantuntevuus ja mielenkiinto aihetta kohtaan ovat syvempiä.