The Kids Are All Right valkokangas

Mustavalkoisen käsityksen mukaan Amerikassa tehdään viihdettä, Euroopassa taas taide-elokuvia. Kultivoitunut leffafani katsoo vanhalla mantereella tuotettuja teoksia ja toivoo, että jenkit osaisivat tuottaa samanlaisia elämänmakuisia, vähemmän laskelmoivia perhekuvauksia. Viime aikojen indiehittejäkin, kuten Little Miss Sunshine (2006) ja Juno (2007), vaivasi arvostelijan silmään sama tekopirteä kaupallisuus. Yhdysvaltalaisen Lisa Cholodenkon uutuus The Kids Are All Right (2010) on onneksi virkistävä poikkeus, josta puuttuvat lähes täysin edeltäjiensä rasitteet.

Kiintoisan asetelman omaavan elokuvan tarina on yksinkertainen: Nic (Annette Bening) ja Jules (Julianne Moore) ovat keski-ikäinen lesbopariskunta, jonka keinohedelmöityksellä syntyneet teini-ikäiset lapset ottavat salaa yhteyttä biologiseen isäänsä Pauliin (Mark Ruffalo). Kuten arvata saattaa, tämä sotkee pahanpäiväisesti perheen arjen. Filmi pistää katsojan miettimään muun muassa ihmissuhteita, vanhemmuutta, aikuistumista ja sitä, mikä elämässä todella on tärkeää. Pohdintojen lopussa seisoo kiitos, ja katsoja poistuu varmasti salista hymy huulillaan.

Cholodenkon ohjaus kiertää taitavasti symppiselokuvan mahdolliset sudenkuopat: vaikka henkilöhahmot jakautuvat ”hyviksiin” ja ”pahiksiin” leimallisine ominaisuuksineen, ne tuntuvat silti tarpeeksi aidoilta. Ruffalon esittämä infantiili Paulkin on tarpeeksi karismaattinen tapaus, jotta häneen voi samaistua. Pienenä miinuksena otsikossa mainittuihin perheen lapsiin tosin keskitytään elokuvan hahmoista juuri vähiten. Viihdyttävän elokuvan mukaansa tempaava juoni saa pienoisessa kaavamaisuudessaankin antamaan tämän helmasynnin anteeksi.

Kyseessä on myös hauska elokuva. Komiikka toimii, koska se ei ole pakotettua, vaan parhaat naurut saadaan tahattoman hupaisista pikku hetkistä. Tästä kiitos kuuluu myös asiansa osaaville näyttelijöille. Vakavammissa keskustelupitoisissa kohtauksissa, kuten uusioperheen välisessä illanvietossa, tunnelma on niin ikään käsin kosketeltava ja henkilöiden välisen kemian todella aistii; tuntuu kuin tässä todella istuisi oikeita ihmisiä, jotka reagoivat toistensa mielenliikkeisiin tietyllä tavalla, koska ovat sellaisia tyyppejä kuin ovat. Ja vaikka pääosassa on yhdessä elävät kaksi naista, ei heidän sukupuolestaan tehdä numeroa tai sorruta stereotypioiden suohon.

Ilahduttavan luonteva The Kids Are All Right ei ole täydellinen teos, mutta silti varsin onnistunut yhdistelmä vakavampia aiheita pohdiskelevaa arkirealismia ja perinteisempää, kyynelkanavia koettelevaa melodraamaa. Elokuva kannattaa siis käydä katsomassa – vaikka itse olenkin eri mieltä Nicin elokuvassa esittämästä Joni Mitchellin kuulijakuntaa koskevasta näkemyksestä.