Roberto Benignin käsikirjoittama, ohjaama ja tähdittämä Kaunis elämä voitti 1998 sekä Cannesin juryn erikoispalkinnon että kolme Oscaria. Italialaistuotanto nappasi elokuva-alan himotuimpia pystejä parhaasta miespääosasta, parhaasta musiikista ja parhaana ulkomaisena - so. Amerikan ulkopuolisena - elokuvana.

Kaunis elämä kertoo nokkelan sekatyömies Guidon (Benigni) ja kauniin kansakoulun opettajattaren Doran (Nicoletta Braschi) romanssista maailmansodan jylistessä taustalla. Pariskunta tapaa, hullaantuu ja nai toisensa toscanalaisessa pikkukaupungissa keväällä 1939. Ihanaa elämää kestää sodan loppukuukausiin saakka, jolloin juutalainen Guido ja perheen Giosué-poika (Giorgio Cantarini) viedään natsien keskitysleiriin. Pienokaistaan yltiöpäisesti rakastava isä tekee kaikkensa varjellakseen lapsensa viattomuutta ja henkeä tuhoamisleirin kauhujen keskellä aina elokuvan katkeransuloiseen loppuun asti.

Sinänsä tarina kyllä puoltaa paikkaansa. Taiten tehty, korkeaotsaisen idealistinen kuvaus kaikkivoipaisesta rakkaudesta saanee tyytyväisiä katsojia niistä, jotka ovat kyllästyneet elokuvamarkkinoita hallitseviin efektispektaakkeleihin ja kaavamaisiin toimintarymistelyihin.

Kauniin elämän saamien palkintojen määrä tuntuu kuitenkin hivenen ylenpalttiselta. Elokuva on arvostettu turhan korkealle, jos toki kyse ei olekaan aivan kehnosta tekeleestä. Kaunis elämä on suittu ja söötti tragikoominen melodraama. Viihdefilminä juuri sellainen, minkä voi kuvitella vetoavan jenkkien elokuva-akatemian palkintoraatiin ja sopivan niin lapsenmielisille, aikuisille kuin kouluikään ehtineille lapsillekin, vaikka elokuvan suositusikärajaksi on meilläkin pistetty peräti kaksitoista vuotta. Elämää suuremmaksi elokuvaksi kertakatselun kestävästä romanttisesta sadusta ei kuitenkaan ole.

Tympeintä elokuvassa on se, että aluksi koomikko Benigni saa huseerata miten tahtoo ja että lopullaan tarina tuntuu täysin epäuskottavalta liiallisessa pikkusievistelyssään. Rasittava yhden miehen slapstick-show muuttuu pateettiseksi ja pintapuoliseksi söpöilyksi, jolloin on aivan liioiteltua verrata - kuten joissakin kritiikeissä on tehty - Roberto Benigniä Charlie Chapliniin ja Kaunista elämää Chaplinin loistavaan Diktaattoriin tai Chaplinin poikaan.

ks. ensi-ilta

Arvostelukäytännöt