Julie kotikatsomo

Mielikuva muiden Pohjoismaiden laadukkaammasta elokuvatuotannosta suhteessa suomalaiseen räpeltämiseen perustunee siihen, että meillä varsinkin valkokangastarjontaan tuodaan naapurimaista lähinnä parhaat päältä. Tosiasiassa kehnoja elokuvia ja suoranaista roskaa tehdään kaikkialla, myös skandinaavisen elokuvan mahtimaissa Ruotsissa ja Tanskassa.

Tanskalainen Linda Wendel ei lukeudu maansa tunnetuimpaan ohjaajaeliittiin. Wendelin viimeisin elokuva Julie lienee päässyt laajempaan jakeluun lähinnä pohjoismaisen levittäjän myötä, ja koska elokuvaa voidaan markkinoida August Strindbergin nimellä. Perustuuhan elokuva Strindbergin yhteen kuuluisimpaan näytelmään, Neiti Julie, joka on nähty monien suomalaisteatterienkin lavoilla. Elokuvaversioita näytelmästä on tehty ainakin viisi. Tunnetuin näistä, ruotsalaisen Alf Sjöbergin ohjaus vuodelta 1951, voitti aikanaan myös Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon.

Tuoreimmassa elokuvaversiossa ei ole palkintoainesta. Strindbergin luokkajaosta draamansa ammentava murhenäytelmä ei ole erityisen hyvin taipunut Wendelin käsissä nyky-Tanskaan ja tenniksen ympärille. Jesper Christensenin esittämän porhon oikukas tytär on lahjakas tennistähti, jonka rakastuminen valmentajaansa sotkee pelikuviot. Tennistä elokuvassa ei lätkitä alkukohtausta enempää ja loput ajasta nuohotaan parissa hotellihuoneessa mitäänsanomattoman dialogin ja keskinkertaisen näyttelemisen rasittamana.

Tiivis ja rajattu näytelmä taipuu harvoin onnistuneeksi elokuvaksi. Dialogilla teatterin lavalla luotua intensiteettiä ei noin vain siirretä elävään kuvaan, jossa tarinan eteneminen ja kerronnan sujuvuus ovat usein olennaisia tekijöitä katsomisjännitteen ja intensiteetin kannalta. Näytelmän sovittaminen elokuvaksi vaatii rohkeutta ja persoonallista visiota, mistä vaikkapa William Friedkinin Bug on hyvä esimerkki.

Wendelin visiosta on mahdotonta saada otetta. Lellityn tennistähden ja tämän valmentajan suhde sekä heidän välillään oleva luokkajuopa ovat keinotekoisia ja epäuskottavia. Strindbergin näytelmästä aikalailla suoraan lainattu dialogi ei tunnu sopivan paperinohuiden hahmojen suuhun saati esitettyihin tilanteisiin. Juonta elokuvassa ei ole nimeksikään ja tarinassa harhaillaan pääparin sanahelinästä isäpapan ja jonkun mystiseksi jäävän mafioson rahakuvioihin. Kokonaisuus jää hahmottomaksi ja lopputulos muistuttaa filmattua teatteria, joka on aina elokuvakerronnan irvikuvaa.

Vaikka sisällön ja kerronnan suhteen Julie vajoaa kentän pintaan jo alussa, esteettisesti elokuva miellyttää silmää. Kenties elokuvanteon laatuero Pohjoismaiden sisällä näkyykin juuri siinä, että Tanskassa huonokin elokuva näyttää hyvältä toisin kuin meillä.