Pelin säännöt kotikatsomo

Jean Renoirin Suuri illuusio (1937) saattaa olla ohjaajan kuuluisin elokuva, mutta Pelin sääntöjä kutsutaan usein hänen parhaimmakseen. Elokuvana se ei ole kuitenkaan yhtä tunnettu kuin Renoirin humaani sotaeepos. Pelin säännöt on kevyt ja oikukas ihmissuhdekaruselli, kun taas Suuren illuusion koskettava sotavankikuvaus pohtii elämän suuria kysymyksiä. Elokuvia kuitenkin yhdistää niiden liialta moralisoinnilta kieltäytyvä tarinankerronta sekä eri yhteiskuntaluokat läpäisevä hahmojoukko.

Metsästysviikonloppua viettämään saapuvat aristokraatit täyttävät maaseudulla sijaitsevan suuren kartanon. Sukulaiset, tuttavat ja rakastajat tuovat kaikki mukanaan omat erikoisjärjestelynsä, jotka isäntäparin tulee ottaa huomioon. Pian ihmissuhdeverkko on totaalisesti sotkussa, eikä parisuhdeongelmilta säästytä edes palvelijoiden joukossa. Valloituksia keräillään ja niillä ylpeillään ilman moralisoinnin häivää.

Nopeatempoinen ja hienostunut komedia on täynnä kutkuttavaa huumoria, mutta pinnan alla väreilee myös synkempiä vivahteita. Kuolema on läsnä niin metsästyksessä kuin viikonlopun isännän keräilemissä mekaanisissa soittorasioissa. Vakavammat sävyt tasapainottavat tarinaa ja tuovat siihen pahaenteisen sävyn. Räjähdysherkän ihmissuhdeverkoston kuvaus on säilynyt ajattomana ja toimii yllättävän hyvin vielä tänäkin päivänä.

Turmeltuneeksi ja moraalisesti epäilyttäväksi katsottu Pelin säännöt sensuroitiin ja tuhottiin Ranskassa toisen maailmansodan aikana natsien toimesta. Viisikymmentäluvun lopulla elokuvasta kuitenkin löydettiin kopio, jonka kautta se saatiin kunnostettua jälkipolvienkin nähtäväksi. Pelin säännöt onkin erityisesti näyte ranskalaisesta rakkaudesta elokuvaan. Yhteistyössä valtion kanssa maan elokuvakulttuurista on pidetty huolta harvinaisen aktiivisen kulttuuripolitiikan avulla. Pitkäjänteinen työ, esimerkiksi nitraattifilmien kunnostamisen kanssa, pitää huolta siitä, että vanhatkaan elokuvat eivät vaivu unohdukseen.

Pelin sääntöjen vaikutus elokuvakulttuuriin on ollut syvällinen. Se on inspiroinut useita ohjaajia ja jo sen syvätarkkuuden käyttöä voidaan pitää virtuoosimaisen ohjauksen taidonnäytteenä. Kolmekymmentä luvun kameratekniikalla ei nykypäivän tapa leikitellä erilaisilla terävyyksillä tullut kyseeseenkään. Renoir onkin luonut erilaisia syvyysvaikutelmia täyttäen kuvan koko alan kekseliäästi, mikä tulee erityisen kauniisti esiin upeissa käytäväkohtauksissa.

Syvätarkat otokset ovat täynnä kiehtovia yksityiskohtia ja ihmisiä tarkkailemassa toisiaan. Yksityistenkin keskusteluiden takana on nähtävissä tarkkailevia silmäpareja, jotka tuovat omat nyanssinsa tarinalle. Tapahtumarikkaat kohtaukset ja laajat hahmokavalkadit eivät kuitenkaan koskaan hukuta juonta. Tapa, jolla Renoir on saanut taustalla vaikuttavat pienetkin sivuhahmot näkyviksi, on osoitus näyttelijäkaartin kokonaisvaltaisessa hallinnasta, jota ohjaajat ympäri maailmaa ovat jälkikäteen yrittäneet toisintaa.

Pelin sääntöjen rytmissä on jotain kutsuvaa. Vaikka nykykatsojat ovat tottuneet nopeaan leikkaustahtiin, ei elokuva tempo jää siitä kauaksi, vaan vaikuttaa katsojaansa yhä huumaavan virtaavana. Kyse ei ole vain soljuvasta dialogista, vaan hienoista elokuvallisista elementeistä, jotka pitävät tapahtumat vireillä. Elokuva olisi helposti voinut toisissa käsissä suistua farssin puolelle, mutta ohjaaja on pystynyt pitämään sen vaivattoman elegantista ilmapiiristä kiinni. Pelin säännöt ei ole kuitenkaan jäännös uraauurtavasta elokuvan teosta vaan toimiva ja viihdyttävä taideteos, jonka kieppuvan valssin tahtiin on helppo uppoutua.