Petturin motiivit
1960-luvulla Yhdysvalloissa elettiin sekasortoisia aikoja, kun etniset vähemmistöt kuten mustat ja latinot alkoivat protestoida kohtaamaansa syrjintää ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan. Samaan aikaan Vietnamin sotaa vastustettiin yhä äänekkäämmin ja näkyvämmin, ja kansakunta tuntui jakaantuneen kahtia sodan vastustajiin ja kannattajiin. Naisten tietoisuutta alettiin myös aktiivisesti herätellä epätasa-arvon suhteen. Myös homoseksuaalit alkoivat protestoida syrjintää ja poliisien vainoa vastaan.
Kaiken taustalla kummitteli presidentti Kennedyn, kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingin ja presidenttiehdokas Robert Kennedyn murhat. San Franciscosta alkoi kantautua outoja säveliä ja kuvia, joita alettiin kutsua psykedeliaksi ja vastakulttuuriksi. Kaikki tämä tulvi television ja sanomalehdistön kautta amerikkalaisiin koteihin, ja moni vanhempi uskoi jo lopun aikojen koittaneen, kun baby boomereiksi kutsutut sodan jälkeen syntyneet lähtivät ottamaan oman tilansa maailmassa ja tekemään kulttuurivallankumousta.
1960-luvun loppupuoli ja 1970-luvun alku olivat journalismin ja television kulta-aikaa. Uutislähetysten kuvat välittivät ilta toisensa jälkeen amerikkalaisten – ja myös eurooppalaisten – kotisohville kuvia Vietnamin taisteluista ja kotimaan protestoinnista, kyynelkaasun ja pamputtavien poliisiarmeijoiden sävyttämistä mielenosoituksista ja kampusten opiskelijalevottomuuksista. Lehdistö ja sankareiksi nostetut journalistit paljastivat hallitusten ja valtaapitävien vuosikausia jatkuneen kyynisen laskelmoinnin ja valehtelun Vietnamin sodan suhteen, mikä oli omiaan valamaan lisää bensaa liekkeihin. Tästä kertoi muun muassa Steven Spielbergin hieno The Post (2017), jossa sankarin viittaa sovitettiin Dan Ellsbergin lisäksi The Washington Post -lehdelle. 1970-luvulle tultaessa lehdistö paljasti niin sanotun Watergate-skandaalin, ja presidentti Nixon joutui eroamaan valehdeltuaan kansalle suoraan päin naamaa.
Pitkätukkaiset nuoret sodanvastustajat näyttivät monista toisen maailmansodan ja Korean sodan veteraaneista lähinnä marsilaisilta, tai ainakin yhtä pelottavilta ja oudoilta. Monet ounastelivat, että radikaaleimmat protestoijat saivat käskynsä suoraan Moskovasta tai Pekingistä puhemies Maolta, eivätkä aina olleet täysin väärässä. Mutta jos pitkätukkaiset radikaalit, niin tytöt kuin pojatkin, olivat omiaan herättämään hämmennystä ja raivoa kunnon työtätekevissä ja patrioottisissa valkoihoisissa amerikkalaisissa, niin Mustat Pantterit herättivätkin jo sitten pelkoa.
Olivatko ennen niin nöyrät ja osaansa tyytyneet mustat todellakin nousemassa aseelliseen kapinaan, kysyi moni huolestuneena? Mustien Pantterien taktiikkana oli kantaa julkisesti aseita, sen oikeudenhan perustuslaki heille salli. Pukeutumistyyli oli yhtenäinen, musta nahkatakki ja baretti kommunistisissi Che Guevaran innoittamana. Ja miksi Pantterit heiluttelivat julkisesti puhemies Maon pientä punaista kirjaa ja vieläpä siteerasivat sitä huutaen julki vallankumouksellisia iskulauseita? Mustille Panttereille medianäkyvyys oli tärkeää, jotta sanoma leviäisi mahdollisimman tehokkaasti.
Kaikkein eniten peloissaan ja närkästynyt Mustien Pantterien toiminnasta taisi olla FBI:n ikoninen johtaja J. Edgar Hoover (Martin Sheen), joka tunnetusti pelkäsi, vihasi, halveksi ja vakoili kaikkea mikä uhkasi hänen standardiensa mukaista amerikkalaisuutta ja mikä haiskahtikin kommunismilta. Hoover päätti käyttää vanhaa taktiikkaa eli soluttautujia myös Mustien Panttereiden vakoilemiseen ja näiden toiminnan sabotointiin. Hooverille Amerikka oli ennen kaikkea valkoinen Amerikka, WASPien ihmemaa.
Black Panther Party (for Self-defense ) perustettiin 1966 Oaklandissa, ja pian toiminta levisi San Franciscon ja Los Angelesin kautta muihinkin suuriin kaupunkeihin, myös Chicagoon, jonne sijoittuu Shaka Kingin ohjaama, tositapahtumiin perustuva Judas and the Black Messiah. Tarinan ytimessä on Mustien Panttereiden Chicagon osaston johtaja Fred Hampton (Daniel Kaluuya) ja tätä vakoileva FBI:n soluttautuja William Bill" O´Neal (LaKeith Stanfield). Molemmat näyttelijät esiintyivät Jordan Peelen ohjaamassa mainiossa ja ajatuksia herättävässä Get Out -elokuvassa (2017).
Judas and the Black Messiah alkaa Bill O´Nealin värväyksestä FBI:n soluttautujaksi, tämän jouduttua kiinni autovarkaudesta. FBI:n agentti Roy Mitchell (Jesse Plemons) käyttää suostuttelua, kiristystä ja lahjontaa apunaan tehdäkseen Bill O´Nealista käskyläisensä, mutta elokuvassa annetaan ymmärtää, että O´Neal kokee ainakin ajoittaisia omantunnon pistoksia petturuudestaan, sillä hän kohoaa Mustien Panttereiden joukossa arvostettuun asemaan. Mahdolliset omantunnon nipistykset eivät kuitenkaan johda tekoihin, vaan O´Neal jatkaa valitulla linjallaan vakoilijana katkeraan loppuun saakka. Vasta elokuvan loppupuolella paljastetaan rahan todellinen merkitys petturin omantunnon voitelussa.
Tarinankerronta on miltei lakonisen toteavaa, mikä on yllättävä valinta siihen nähden, että elokuvalla olisi mahdollisuus kaivautua syvemmälle O´Nealin sielunmaisemaan, niihin syihin ja seurauksiin, joita hänen toiminnallaan oli muille. Mikä lopulta motivoi O´Nealia, onko se raha, jännitys, tunne siitä että on tärkeä, vankilatuomion välttely vaiko jokin muu hämärän peittoon jäävä syy. Ehkä O´Neal oli vain kyllästynyt edustamaan stereotypioita, joita tuohon aikaan mustaihoisiin liitettiin. Sen sijaan että olisi aina ja ikuisesti musta mies, hän halusi olla vain mies, ja mieluummin menestyvä mies, jolla olisi hienoja autoja ja vaatteita, niin kuin kenellä tahansa muullakin miehellä joka on onnistunut omalla toiminnallaan saavuttamaan jotain.
Joulukuun 4. päivä 1969 Fred Hampton ja Mark Clark tapettiin Chicagon poliisin toimesta. Kun lukee tapauksen kuvauksia, on kyseessä murha, ja vieläpä poliittinen murha. Toisin kuin presidentti Kennedyn murhaajat, nämä tappajat tunnettiin nimeltä, he olivat poliiseja. Lista tapetuista Mustista Panttereista hätkähdyttää vieläkin, olkoonkin että monet Pantterit olivat itsekin taustaltaan rikollisia. Mustien Panttereiden luomaa uhkaa pelättiin joissain piireissä niin paljon, että heidät päätettiin vaientaa pysyvästi.
Seuraava:
The Final Stand
: Isänmaan puolesta uhrautumaan kasvattava sotaelokuva nuorten upseerioppilaiden epätoivoisesta taistelusta.
Edellinen: Fear of Rain
Teinidraamaa ja kauhua yhdistävä skitsofreniakuvaus ei toimi.
Tällä viikolla
Uusimmat
- Carry-On dvd
- Kraven the Hunter ensi-ilta
- Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota ensi-ilta
- Greedy People dvd
- Amadeus – ohjaajan versio ensi-ilta
- Drive-Away Dolls dvd
- The Monk and the Gun ensi-ilta
- Arto Halonen ja Jälkeemme vedenpaisumus haastattelu
- Jälkeemme vedenpaisumus ensi-ilta
- Astrid Lindgrenin joulutarinoita ensi-ilta