Infinite kotikatsomo

Suoratoistopalveluiden markkinoilla kilpailu kiristyy, kun kesän korvalla Suomessakin aloitti Paramount+. Ilman selkeää keihäänkärkeä eli lanseerauksessa mainostettavaa hittielokuvaa palvelu on meikäläisillä markkinoilla jäänyt hieman vähemmälle huomiolle, vaikka sen elokuvakattauksella onkin potentiaalia, varsinkin hieman vanhemman tarjonnan osalta.

Paramount plussan ensimmäinen iso uutuusleffa, tieteistoiminta Infinite (2021), vaikuttaa paperilla lupaavalta. Ohjaaja Antoine Fuqua muistetaan Training Daysta (2001), jonka jälkeen hän on tehnyt mukiinmenevää toimintaa varmalla otteella. Pääosissa olevat Mark Wahlberg ja Chiwetel Ejiofor omaavat kumpikin taitoa ja karismaa, eikä uudelleensyntymistä pyörittävässä perusideassakaan ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, pikemminkin päinvastoin, onhan uudelleensyntyminen merkittävien maailmanuskontojen perusfilosofiaa.

Lupaus paperilla valitettavan harvoin konkretisoituu käytännössä. Infinitekin tyssää heti alussa. Hömelö selostus kahdesta uudelleensyntyvien heimosta ja valtakamppailusta kuulostaa enemmän teini-ikäisille suunnatulta fantasiaturinoinnilta kuin vakavasti otettavalta tieteistoiminnalta. Ja perään luikautettu ylipitkä takaa-ajokaahailu paaluttaa elokuvan samoin tein Tenetin (2020) kaltaiseksi pompöösiksi.

Matrixin (1999) megalomaanisten jatko-osien jälkeen tieteistoiminta on tupannut taantua pelkäksi toiminnaksi, jota tekijät yrittävät kerta toisensa jälkeen paisutella aiempaa näyttävämmäksi. Christopher Nolanilta suureellinen toimintaorkestraatio vielä näyttävyydessään onnistui, mutta Antoine Fuqua on matalamman profiilin mies. Hän on ollut enemmän kotonaan The Equalizerin (2014) kaltaisten pienimuotoisten mutta tiukkojen toimintaelokuvien parissa. Tämä näkyy Infinitessa suureelliseksi aiotun toiminnan mitäänsanomattomuutena. Toimintaspektaakkelina Infinite on kuin karvalakkiversio Tenetista.

Infinitessa on kirjallisen taustansa myötä kuitenkin löylynlyömää Tenetia enemmän sisällöllistä potentiaalia, joka tosin jää tyystin lunastamatta. Uudelleensyntyneet muistavat entiset elämänsä ja taitavat niissä opitut taidot. Eli käytännössä kyse on vuosisatojen halki elämisestä hieman samaan tapaan kuin aikanaan Highlanderissa (1986). Valitettavasti asetelmasta ei saada juuri muuta irti kuin komean samurai-miekan takominen.

Joka kerta, kun elokuvassa maltetaan edes ohikiitäväksi hetkeksi asettua aloilleen ja annetaan teemoille mahdollisuus nousta idulleen, painetaan toimintapedaali saman tien pohjaan, ja taas mennään. Isolla kankaalla temppu voi vielä toimia, mutta televisiossa toiminta ähräytyy puuduttavaksi sekametelisopaksi, jonka sattumiksi kaipaisi edes jonkinmoisia ajatuspolkuja aiheeseen kätkeytyvien teemojen pariin. Näiden polkujen löytäminen on Infinitessa kuin sen kuuluisan neulan etsimistä heinäsuovasta.

Ilman sisältöä puuduttava toimintamelske käy auttamattoman pitkäveteiseksi, eikä tilannetta auta Wahlbergin ja Ejioforin laimea loiste rooleissaan. Wahlberg on tehnyt huomattavasti uskottavampia ja karismaattisempia rooleja aiemmin ja Ejiofor meuhkaa roolinsa siinä määrin överiksi, että epäselväksi jää, vetikö hän homman tarkoituksella vitsiksi vai onko ollut jo lähtökohtaisesti aivan kuutamolla lajityypin suhteen.

Näyttävyyteen pyrkivän toimintaelokuvan ensiesityspaikan pitäisi suoratoistopalvelun sijaan olla elokuvateatterissa, jossa iso kangas ja äänentoisto kykenevät tuomaan edes jotain jytyä muutoin köykäiseen kokonaisuuteen. Nyt lopputulos on lähinnä jotain sellaista, joka saa vain penkomaan Paramount+:ssan elokuvavalikoimasta vanhaa ja hyväksi havaittua katsottavaa.