Hilary ja Jackie - rakkaudesta musiikkiin kotikatsomo

Rock-tähtien elämäkerrat ovat tunnetusti sen verran railakkaita, että useimmat niistä ovat päässeet jopa valkokankaalle. Viime aikoina elokuvantekijät tuntuvat havainneen, että myös klassisen musiikin parista löytyvät omat tähtensä, joiden elämänkaaret ovat vähintäänkin yhtä dramaattisia. Ensin Scott Hicks ohjasi kiitetyn, oscareitakin poikineen elokuvansa Loisto (1995), joka kertoo pianisti David Helfgottin tarinan. Hilary ja Jackie - rakkaudesta musiikkiin on puolestaan elokuva Jacqueline du Présta, nuoresta englantilaisesta sellosensaatiosta, jonka loistokkaasti alkanut ura katkesi traagisesti hänen sairastuttuaan MS-tautiin.

Jacquelinen sisarukset, Hilary ja Piers du Pré, ovat kirjoittaneet sisarestaan kirjan A Genius in the Family, johon myös elokuvan käsikirjoitus perustuu. Tämäkin tarina lähtee liikkeelle lapsuudesta, du Prén harmonisesta (myös musiikillisesti ymmärrettynä!) perheestä, jossa äiti pitää huolta tyttäriensä musikaalisuuden kehittämisestä. Kiltti ja tunnollinen Hilary (Rachel Griffiths) soittaa huilua ja kerää aluksi kaikki palkinnot, kun taas selloa vinguttava Jackie (Emily Watson) tuittuilee sisarensa varjossa. Pian osat kuitenkin vaihtuvat: siinä missä Hilary on vain lahjakas, Jackie osoittautuu neroksi, ja konserttikutsuja alkaa sadella ympäri maailmaa.

Menestys ja raskas kiertue-elämä alkavat kuitenkin ennen pitkää risoa Jackieta, kun taas maineesta osattomaksi jäänyt Hilary kohtaa kivan miehen, Kifferin (David Morissey), ja alkaa viettää tasaista perhe-elämää. Jackie vaatii ehdotonta hyväksyntää, jota ei edes musiikkipiireistä löytynyt aviomies pysty tyydyttämään. Jackie karkaakin kesken kiertueen Hilaryn luokse etsimään rauhaa. Vierailunsa aikana hän ei epäröi pyytää Hilaryn miestä "lainaksi", sillä täytyyhän suuren neron oikkuja ymmärtää eikä rakastavan sisaren varsinkaan tule kieltää häneltä mitään. Ymmärrettävästi sisarusten välit viilenevät, mutta Jackien sairastuttua kohtalokkaasti Hilary unohtaa menneet ja rientää tämän avuksi.

Taitelijaelämän ihanuus ja kurjuus

Hilary ja Jackie kertoo tarinansa kahdessa osassa. Ensin asiat nähdään Hilaryn silmin, ja sitten tapahtumat esitetään uudelleen Jackien näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut, sillä se tekee oikeutta Jackien henkilökuvan syvenemiselle: aluksi nähdään itsekäs ja oikukas taiteilija, jota tekee mieli inhota, mutta Jackien vaikuttimien - yksinäisyyden, epävarmuuden ja huolen omasta terveydestä - paljastuessa häntä oppii ymmärtämään. Sen sijaan elokuvan käänne- ja keskikohdaksi tarkoitettu sisarusten ja Kifferin välinen kolmiodraama ei oikein kanna. Toki se paljastaa karulla tavalla Jackien äärimmäisen itsekkyyden ja Hilaryn uhrautuvuuden, mutta asian käsittely jää yllättävän latteaksi, mikä vie valitettavasti pohjaa koko draamalta.

Elokuva on ammentanut melkoisesti Hicksin Loistosta. Jackien suhde instrumenttiinsa on samantapainen kuin Helfgottin suhde pianoon: sello on kuin elävä olento, joka täytyy kesyttää. Jackiella on selloonsa viha-rakkaussuhde, sillä samalla kun sello tuo hänelle menestystä, se eristää hänet kodista ja rakkaista ihmisistä. Yksinäisyyden hetkinä Jackie "kurittaa" soitintaan esimerkiksi viemällä sen parvekkeelle lumipyryyn. Myös konserttitilanteissa ohjaaja Anand käyttää tehokeinona Loistosta tuttua subjektiivista äänimaailmaa: musiikki häipyy taka-alalle ja tilalle tulevat hengitys, sydämenlyönnit ja sellon vingahdukset. Ratkaisu toimii parhaiten kohtauksessa, jossa Jackie tuntee sairautensa ensi oireet kesken konsertin. Muuten elokuva jää kuitenkin Loistoon verrattuna aika pinnalliseksi, lukuun ottamatta hyviä näyttelijäsuorituksia.

Emily Watson, joka näyttää erikoistuneen äärimmäisiin rooleihin (mm. Breaking the Waves), heittäytyy taiteilijan sielunmaisemaan sen vaatimalla vimmalla ja on erinomainen varsinkin sairaan Jackien tulkinnassa. Rachel Griffiths on sopivan seesteinen vastapaino ymmärtäväisenä Hilaryna, ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin. Elokuvassa kuultava musiikki on osittain itsensä Jacqueline du Prén soittamaa eikä hänen tulkintaansa Sir Edward Elgarin elämää suuremmasta sellokonsertosta voi kuin ihailla. Kyllä siitä elokuva on kannattanut tehdä.