Trilleri taajuuksilla
Videohyllyltä voi edelleen löytää helmiä. Roskan kyllästämien elokuvamarkkinoiden puuduttama elokuvien ystävä voi parhaimmillaan yllättyä todella iloisesti. Hienovaraisesti rakennettu tarina ja pysyvä katsomisjännite saavat elokuvan nykyään tuntumaan jo kenties paremmalta kuin mitä se itse asiassa onkaan. Suomessa suoraan videolle tuupattu Frequency vaikuttaa tänä tyhjäpäiväisen turboviihteen aikana oivalta ja mukavan vanhanaikaisen verkkaalta elokuvalta, jolle soisi kyllä mielihyvin tilaa jo valkokankaillakin.
Frequencyn ydintarina on itse elokuvaa monin verroin kiinnostavampi. Tarinassa 1990-luvulla elävä mies on vanhalla radiolähettimellä yhteydessä 60-luvulla elävään isäänsä. Tälle radiotaajuuksilla tapahtuvalle aikavääristymälle ei anneta muuta selitystä, kuin auringossa tapahtuvat, poikkeuksellisen voimakkaita revontulia synnyttävät, purkaukset. Aurinkosäteilyllä on tunnetusti vaikutuksia radioaalloilla tapahtuvaan viestintään ja näiden kaikkien säteilyjen vaikutuksiakaan ei tunneta. Avaruuden kätkemä tuntemattomuus siis valjastaa elokuvan tarinalle mielenkiintoisen lähtökohdan leikkiä ajalla.
Palkittuja television poliisisarjoja, Hill Street Blues ja NYPD Blue, ohjannut Gregory Hoblit on aiemmin kunnostautunut elokuvan saralla niin ikään kahdella keskivertoa paremmalla, mutta kaupallisesti vähemmän menestyneellä jännärillä, Primal Fear (1996) ja Fallen (1998). Hoblit rakentaa elokuvansa hienovaraisesti ja katsomisjännite pysyy loppuun asti yllä. Miehen visuaalinen kerronta on televisio-ohjaajille tyypillisesti melko rutiininomaista, mutta toimivaa. Tarinan juoni selkeytyy katsojalle hiljalleen, samalla kun henkilökuvat selkeytyvät. Katsojalle jää tällöin nautinto elää elokuvan mukana, eikä hommaa pilata itsestäänselvyyksillä tai alleviivauksilla.
Jo Paluu tulevaisuuteen (1985) opetti meille, että menneisyyttä ei pidä sorkkia, sillä seuraamukset tulevaisuudessa voivat tällöin olla todella merkittäviä. Tästä ajatusleikistä on ammennettu aiemminkin paljon ja Frequencyssäkin se polkaisee liikkeelle varsinaisen jännityselementin, joka kuitenkin koituu elokuvan painolastiksi. Mielenkiintoiseen ja ajan merkityksiä pohtivaan tieteisskenaarioon sotketaan tavanomaisen poliisijännärin aineksia, ja aivan turhaan. Elokuvassa ei ole tarpeeksi ruutia kannattelemaan varsinaista jännäriä, ja elokuvaa katsoessa tuleekin epäilys siitä, katsooko itse asiassa tieteistarinaa vai poliisijännäriä.
Olisin toivonut elokuvalta myös hieman enemmän vertailua kahden eri aikakauden välille - menneisyydelle olisi voitu antaa tulevaisuudessa painavampiakin merkityksiä. Joka tapauksessa Frequency on puutteineenkin hieno elokuva. Hieno ennen kaikkea niille, jotka kaipaavat elokuvalta verkkaista ja salaperäisyyden verhoja hiljalleen raottavaa kerrontaa. Maahantuojien taholta toivoisinkin rohkeutta tuoda näitä selkeästi keskivertoa parempia tieteistarinoita, kuten Viimeinen horisontti (1997), 13. kerros (1999) ja Frequency (2000) myös valkokankaalle kaikennäköisten teinikauhukalkkunoiden sijaan.
Seuraava:
15 minuuttia
Arvostelu elokuvasta 15 Minutes / 15 minuuttia.
Edellinen: Syötti