Football Factory kotikatsomo

Jalkapallo. Kaksikymmentäkaksi aikuista miestä juoksemassa kuin idiootit nurmikolla pallon perässä, vai hienoin peli mitä ihminen on koskaan keksinyt? Minä kallistun jälkimmäisen puolelle. Jalkapallo-ottelu voi parhaimmillaan olla mitä parhainta viihdettä, se tarjoaa jännitystä ja suurta draamaa. Draama ei tosin valitettavasti aina pääty, kun erotuomari puhaltaa pelin päättyneeksi. The Football Factory syventyy siihen miten fanaattiset Chelsea-"fanit" viettävät iltaa pelin jälkeen ja pelipäivien välissä.

Elokuvassa ei näytetä vilaukseltakaan yhtään jalkapallo-ottelua. Sinänsä fiksu veto, sillä jalkapallo on vain tekosyy näille lontoolaisille taparikollisille vetää viinaa, huumeita ja hakata ihmisiä. On aika lailla sama, miten se oma joukkue pärjää, ottelun jälkeen tapellaan joka tapauksessa.

Paikallisottelua Millwallia vastaan tämä luuserilauma odottaa kuin tuoppia baaritiskillä rystyset vielä edellisistä pieksäjäisistä hellinä. Oman kylän poikia taitaa olla kaikista mukavin nuijia. Porukan fiksuin Tommy Johnson (Dyer) alkaa todella miettiä pitäisikö hankkia oma perhe tai ylipäätään elämä kun ikääkin on jo kolmekymmentä. Ehkei reissu Millwall-peliin sittenkään kannata…

Jalkapallohuliganismi on samalla lailla tekosyy ohjaaja Nick Lovelle kuin jalkapallo on taparikollisille. Elokuva ainakin yrittää raapaista pintaa syvemmältä ja pureutua Englannin työväen oloihin kuin Mike Leighin draamat konsanaan. Love jää kuitenkin raapaisun asteelle. Trainspottingin trauma vaivaa edelleen brittielokuvaa. Brittielokuvien kun täytyy olla cooleja, kun kerran Trainspottingkin oli. Se coolius menee vain hyvin helposti väkivallan ihannoinnin puolelle.

Huligaanipojat eivät päässeet toiseen maailmansotaan ja se taitaa heitä hieman harmittaa. Sotaa etsitään, jotta voitaisiin olla sotasankareita. Heille jalkapallo-hulinointi on sotatanner. Tosin sotasankareita nämä omaan elämäänsä kyllästyneet keskiluokkaiset miehet ovat vain omasta mielestään. Elokuvan paras hahmo, Dudley Suttonin (Lovejoy) esittämä toisen maailmansodan veteraani Bill Farrell sanoo hyvin: "Harris (huligaanien pomo) ei tajua, että sodin toisessa maailmansodassa estääkseni hänenlaisiaan fasisteja riehumasta."

Vaikka nykyään pitäisi kaikki olla paremmin, Harris ja kumppanit osoittavat, että aikuiset miehet ovat hukassa myös eräässä maailman johtavista teollisuusvaltiossa. Sama asia on nähtävissä myös Suomessa, maailma on valmis hyvinvointivaltiossa, mutta siinä eivät kaikki osaa elää. Ihminen pettyy ja syrjäytyy helposti ja väkivallasta tulee elämäntapa.

Loppua kohden elokuva menettää otettaan, sillä aiheesta olisi saanut paljon kärkevämmänkin elokuvan. Opetus ehkä sittenkin on, ettei britti opi ja joukossa tyhmyys todella tiivistyy. Huliganismi on ollut jo pitkään hienon lajin ruma kääntöpuoli. Heyselin tapahtumia ei ole unohtanut kukaan jalkapalloa seuraava. Siellä Liverpoolin huligaanit aiheuttivat 39 ihmisen kuoleman. Italiassa siirrytään ensi kaudella kovin otteisiin huliganismin kitkemiseksi. Lovella olisi sittenkin odottanut enemmän sanottavaa. Elokuvana nyky-Englannista The Football Factory toimii, ainakin hetkittäin.