Suspect Zero kotikatsomo

Suspect Zero on Yhdysvaltain vaaleista saatavan termin mukaisesti niin kutsuttu vaa’ankieli -elokuva. Siinä on selvää potentiaalia nerokkaaksi ja tavanomaista synkemmäksi trilleriksi, mutta se kompastuu kuitenkin liikaan hätäilyyn sekä huonoihin pääosanesittäjiin. Lähinnä toimintaelokuvien, kuten X-Men 2:n ja 3:n sekä Elektran, käsikirjoituksia viilanneen Zak Pennin kova yritys puhaltaa toisenlaista elämää elokuvan tarinaan on kunnioitettavaa, mutta lopputuloksen täytyy todeta olevan juuri sitä mitä se on: sekavaa kohellusta.

Elokuvassa suurkaupungin FBI-agentti Thomas Mackelway (Aaron Eckhart) siirtyy pikkukaupunkiin virkavirheen takia ja jatkaa pakkomielteenomaista sarjamurhaajajahtia. Miehelle lähettelee omituisia viestejä tappaja Benjamin O’Ryan (Ben Kingsley), joka ei kuitenkaan välttämättä ole pahojen puolella, vaikka tärähtäneeltä vaikuttaakin. Mackelway joutuu yhä syvemmälle outoon tilanteeseen, jossa sarjamurhaajia kuolee kuin kärpäsiä ja kadonneiden lasten kuvat piinaavat lakkaamatta. Agentin avuksi rientää entinen työtoveri ja sydänkäpy Fran Kulok (Carrie-Anne Moss), mutta tämäkään ei voi estää tilanteen karkaamista käsistä.

Suspect Zeron kohtalo on oikeastaan hieman samanlainen kuin vuoden takaisen yliluonnollisen länkkärin, Blueberryn (2004), tosin jälkimmäinen pääsi sentään teatterilevitykseen asti. Katsoja kyllä ymmärtää, mistä näissä elokuvissa on pohjimmiltaan kyse, mutta jotkin tekijöiden muodolliset ratkaisut sekä osoittelevuuteen kaatuvat loppusulkeumat ihmetyttävät kovasti. Jos kerran pyritään tekemään jotain erilaista, miksi pitää sortua lopussa samoihin kliseisiin kuin muu tusinaviihde? Erityisen hämmästyttävältä tilanne tuntuu, kun Suspect Zeron ohjaaja pallilta löytyy sellainen lupaus kuin E. Elias Merhige, joka ohjasi kiitosta keränneen Shadow of The Vampiren (2000).

Aaron Eckhart on pääosassa täysin hukassa jäyhine ilmeineen kliseisesti kärsivänä etsivänä, jota pomot eivät ymmärrä. Carrie-Anne Moss puolestaan joutuu tyytymään mitäänsanomattomaan sivuosaan olkapäätä tarjoavana lohduttajana, vaikka rahkeita taatusti riittäisi pidemmällekin. Ben Kingsleyn estoton revittely on taasen sen verran vaihtelevantasoista katsottavaa, että touhu näyttää lähinnä saippispökkelöinnin ja teatteriroolin risteymältä. Selvännäkemis- ja takaumajaksot rytmittävät ja rikkovat tarinaa mielenkiintoisella tavalla, mutta nousevat ikävästi pääosaan tarinan kokonaisuuden kustannuksella. Lopun pahojen tekojen sovitus ja etsivän henkisen kasvun pyrähdys onkin sitten jo niin keskinkertaista, että oikein hävettää.