Turpiin vaan ja onnea

John Kingin kulttiromaanista dramatisoitu kovaksikeitetty brittiuutuus Football Factory on avartavaa nähtävää kaikille meille lauantai-iltapäivisin Valioliigan ääreen istahtaville jalkapallofaneille. Nick Loven elokuva seuraa liigaseura Chelsean kovaksikeitetyimpien "fanien" elämää, kaljanjuontia, huumeiden käyttöä ja tappeluita.

© Columbia TriStar Nordisk Film Distributors OyJalkapallo-otteluita katsomalla ei tähän maailmaan tutustu, sillä huligaaneille on annettu elinikäiset porttikiellot stadioneille. Itse peli tuskin edes vilahtaa koko elokuvassa, eikä se tätä jengiä edes kiinnosta. Firman eli huligaaniklikin jäsenille tärkeää on vastustajan tappelijoiden pahanpäiväinen rökittäminen stadionin läheisillä kaduilla käydyissä kahakoissa. Näiden puupäiden maailmaan syöksytään Football Factoryssa väkivaltaisuudessaan liioitellun tuntuisen kerronnan keinoin. Tietystä sensaatiohakuisuudestaan huolimatta elokuva tavoittaa huligaanien sielunmaiseman suhteellisen uskottavasti.

Erityisen kiinnostavaa elokuvassa on huligaanien luokkatausta. Päähenkilöksi nouseva Tommy Johnson (uskottavan roolin tekevä Danny Dyer) ei esimerkiksi ole mikään köyhä kaveri, vaan töissä käyvä ja toimeentuleva nuori mies. Varaa on kalliisiin juomiin ja kokaiiniin. Futishuliganismi ei ole turhautuneen köyhälistön, vaan kyllästyneen keskiluokan juttu.

© Columbia TriStar Nordisk Film Distributors OyTommyn ja kumppaneidensa motivaatioita ei kuitenkaan pohdita kovin syvällisesti. Ainoa Football Factoryn esittämä peruste heimosodan ja väkivallan janolle on epämääräinen "oikean" miehisyyden ja äärielämysten kaipuu yksitoikkoisen ja usein epämiehekkääksi koetun työn vastapainoksi. Mutta entä sitten? Missä vaiheessa jalkapallojoukkueen pelaajiin samaistuminen lakkasi riittämästä ja miksi? Onko kyse juuri pelaajien muuttumisesta etäisiksi, seuraa rahan perässä vaihtaviksi miljonääreiksi, sellaisiksi kuin hämäräperäisen venäläismiljardööri Roman Abramovithsin nykyisin omistamassa Chelskissäkin?

Miehisyyden kaipuun todetessaan Football Factory tuntuu olevan oikeilla jäljillä. Sen ikävämpää on, ettei elokuva jaksa tai halua pohtia asiaa yhtään syvemmälle. Vielä arveluttavampaa on elokuvassa jatkuvasti läsnä oleva, Trainspottingin tyyppisistä 1990-luvun brittihiteistä muistuttava hyvän meiningin ja hauskan kohelluksen tuntu. Kepeät komediasävyt ja ihmisten päätön hakkaaminen sopivat yhteen kovin huonosti, vaikka elokuvan kerrontaa kuinka mukaansatempaavana ja sujuvana pitäisikin.

Football Factoryn juonen keskeinen kysymys liittyy Tommyn orastavaan henkiseen kasvuun. Pahoja enteitä kohtalostaan näkevä nuorukainen alkaa miettiä, onko firmassa jatkaminen sittenkään järkevää. Elokuvasta on vaikea löytää kysymykseen ainakaan kielteistä vastausta. Aivan kuin haluttaisiin sanoa, että on ihan oikein kompensoida toimistoangstiaan pikku lauantaikahakoilla.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä