Elämäni aakkosina kotikatsomo

Suomalainen lastenelokuva on jo vuosia ollut sinänsä laadukasta, mutta erityisen rohkeiksi tai innovatiivisiksi ei kotimaisia tuotantoja ole voinut kehua. Teemoiltaan, kerronnaltaan ja elokuvalliselta ilmaisultaan lastenelokuvamme ovat olleet melko tavanomaisia. Vakavampia teemoja tai elokuvataiteellisesti kunnianhimoisempia teoksia ei ole juuri nähty sitten Klaus Härön Näkymättömän Elinan (2002) ja Liisa Helmisen Pelikaanimiehen (2004). Suomalaiselokuviin kaipaisi edes ripauksen rohkeutta, jota löytyy jo länsinaapurista, hyvänä esimerkkinä muutaman vuoden takainen Kauhuagentti Nelli Rapp (2020).

Yle Areenan valikoimassa ensi kevääseen asti katseltavana olevassa australialaiselokuvassa Elämäni aakkosina on ripaus samaa kuin Nelli Rappissa. Elokuvien yhteys on päälle kymmenvuotiaiden kohderyhmässä sekä humaanissa sanomassa ja hieman äkkiväärässä tavassa kertoa se.

Barry Jonsbergin kirjaan perustuva elokuva kertoo Candicesta (Daisy Axon) ja hänen perheestään. Candicen nuorempi sisar on kuollut pienenä, minkä seurauksena äiti on masentuneena huoneessaan ja isä uppoutunut työhönsä. Sanakirjaa iltaisin lukeva Candice on elämän koulima ja kaikille hyvää tarkoittava pikkuvanha tyttö, joka ystävystyy luokan uuden tulokkaan Douglasin kanssa. Douglas on omasta mielestään kotoisin toisesta ulottuvuudesta.

Kahden valtavirrasta erottuvan lapsen ystävyydestä kasvaa elokuvan syleilevä humaani sanoma jokaisen arvosta omana itsenään. Yhtä lailla tarina korostaa elämän olevan edessä, ei takana. Traagisestakin menneisyydestä on kyettävä päästämään irti, jotta voi nähdä nykyhetken ja ymmärtää elämän ja onnen olevan tässä ja nyt. Vaativat teemat käsitellään viisaasti lapsipäähenkilöiden kautta sivuuttamatta kuitenkaan aikuishahmoja, jotka eivät ole stereotyyppisiä karikatyyrejä vaan aitoja, tosin lapsen näkökulmasta katsottuja aikuisia.

Visuaalisesti eloisa elokuva hyödyntää värejä, kuvakulmia ja lokaatioita. Kyse ei ole itsetarkoituksellisesta kuvallisesta ilottelusta, vaan sopivan kepeästä elokuvailmaisusta, joka tasapainottaa sangen syvälle meneviä teemoja. Elokuvan tarinan rakentelu on lapsikatsojalle aavistuksen haastava, mikä saattaa synnyttää mielikuvaa sekavuudesta, mutta tarinan palaset loksahtavat paikoilleen lopussa.

Tässä suhteessa Elämäni aakkosina on korostetusti perhe-elokuva. Lapsi saattaa hyvinkin kaivata tarinan seuraamisessa pientä selittävää apua, mikä toisaalta nakertaa elokuvan onnistumista, mutta toisaalta avaa myös elokuvan katselussa lapsen ja vanhemman välille luontevan keskusteluyhteyden tarinassa käsitellyille teemoille. Vastaavaa keskustelun heräämistä ei kotoisten lastenelokuvien parissa ole vähän aikaan tapahtunut.