Maaninen suojelija

Vuoden 2016 Don’t Breathe oli miellyttävä yllätys keskibudjetin kauhutrillereiden joukossa. Sokean ex-sotilaan asuntoon murtautuvat nuoret kuvittelevat löytäneensä helpon saaliin, mutta joutuvatkin kasvotusten vaarallisen hirviön kanssa. Stephen Langin näyttelemä nimetön lahtaaja erosi slasherelokuvien keskivertomöröistä olemalla yhdistelmä epäsympaattista tappajaa ja traagista vanhemmuutta.

Don’t Breathe 2Ensimmäinen osa jätti ovet auki jatkoa varten ja luonnollisesti sellainen myös elokuvalle tehtiin. Jatko-osassa sokea mies asuu yhdessä ottotyttärensä Phoenixin (Madelyn Grace) kanssa vanhassa omakotitalossa. Tytärtään ulkomaailmalta pakonomaisesti suojeleva mies joutuu turvautumaan vanhoihin taitoihinsa, kun taloon hyökkää joukko Irak-sodan veteraaneja tarkoituksenaan kaapata tyttö mukaansa.

Aiemmasta elokuvasta tuttu asetelma kääntyy jatko-osassa ylösalaisin. Sokeasta miehestä on tullut elokuvan päähenkilö, yksinhuoltajaisä, joka kipuilee menneisyytensä ja tekojensa kanssa. Kiehtovan ristiriitaisuuden tilalle on astunut loputonta synninpäästöä, kun sympatiahanoja vereslihalla vääntävä elokuva yrittää saada tappajan istumaan uuteen muottiinsa.

Don’t Breathe 2Siinä missä ensimmäisessä elokuvassa menetettyä tytärtään kostava mies näyttäytyi kiehtovana painajaiskuvana Takenin (2008) ja Death Wishin (1974 & 2018) kaltaisista vigilantepapoista, on jatko-osa lähinnä näiden hahmotyyppien hengenperimää jatkavaa poseerausta. Uhkakuvia on kaikkialla niin pedofiilien, lapsikaappareiden kuin elinkauppiaidenkin muodossa. Vainoharhainen ja väkivaltainen suojelijafiguuri on luonteva sankari maailmassa, jossa varhaisteini-ikäisen tytön suurin virhe on poistua hetkeksikään kotinsa ulkopuolelle.

Taantumuksellinen kokonaisuus on asenteellinen ja pullisteleva, mutta vailla asiaan kuuluvaa purevuutta. Teos on liian sovinnainen ollakseen säväyttävä ja liian laskelmoitu ollakseen uhkaava. Edeltävän osan iskevä väkivalta on vaihtunut muutamilla graafisilla ylilyönneillä leikittelevään pelleilyyn, jonka perimmäinen funktio on elävöittää vaitonaiseksi jäävää loppukolmannesta. Sormea tungetaan silmäkuopista sisään ja kättä leikataan viidakkoveitsellä irti, mutta kaikkea leimaa korni tarkoitushakuisuus, mikä saa teoksen tuntumaan halvalta ja innottomalta.

Don’t Breathe 2Puhtaasti kuvien ja tunnelman tasolla teos kyllä jaksaa vakuuttaa. Ohjaajaksi on vaihtunut Rodo Sayagues, joka on toiminut myös molempien elokuvien käsikirjoittajana. Savaguesin ohjausote ei ole järin persoonallinen, mutta hän osaa rakentaa piinaavaa tunnelmaa ja luoda kohtausten sisäisiä jännitteitä. Valaistuksella leikittely antaa kuville dynaamisuutta ja Pedro Luquen tyylikkäät kamera-ajot ansaitsevat kiitoksensa.

Muodollinen pätevyys on kuitenkin laiha lohtu kaiken muun keskellä. Don’t Breathe 2 on typerien ratkaisujen kudelma, vailla mieltä tai ideaa. Se jyrää alleen edeltäjänsä vahvat kehykset ja kokoaa jäljelle jääneistä palasista automaattivaihteella porskuttavan tappofantasian. Lopputulos ampuu itseään antaumuksella jalkaan ja nilkuttaa loppumatkan eteenpäin.

*
Arvostelukäytännöt