Keoma kotikatsomo

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta vanhoilla spagettiwesterneillä sitäkin enemmän. Suomessakin usealla erilaisella ja toinen toistaan hölmömmällä nimellä tunnettu Enzo G. Castellarin apokalyptinen western ratsastaa dvd-muodossaan vihdoin alkuperäisellä nimellään, Keomana.

Castellarin synkkäsävyisen ja ihmiskohtaloiltaan fatalistisen lohduttoman lännenkuvan kohtalo on muutenkin ollut karu, sillä elokuva joutui aikanaan sensuuriviranomaisten hampaisiin, siitä leikattiin pitkiä pätkiä ja se jopa kiellettiin useassa maassa. Sensuuri on aina häpeällistä ja tuomittavaa, ja Keomankin kohdalla jälkikäteen täysin asiatonta. Elokuvassa kylläkin ammutaan ihmisiä hengiltä enemmän kuin keskimäärin laki sallii, mutta taistelut ovat perinteisen vähäverisiä, eivät mitään veripalttua.

Sisällissodasta kotiin palaava puoliverinen Keoma (Franco Nero) huomaa kotikaupunkinsa joutuneen sekä ruton että sosiopaattisen Caldwellin (Donald O’Brien) pihteihin. Raskaana olevan naisen pelastanut Keoma asettuu silkkaa itsepäisyyttään vastustamaan Caldwellin joukkoja, saaden tukea ainoastaan omalta rakkaalta isältään sekä entiseltä neekeriorjalta, nykyiseltä rapajuopolta Georgelta (Woody Strode). Keoman kolme velipuolta ovat kuitenkin Caldwellin puolella, ja Keoman perhe joutuu ristiriitojen repimäksi.

Siinä missä Leonen dollaritrilogissa Clint Eastwoodin roolihahmo on mies vailla nimeä ja kunnon taustaa, Keomalla on historia ja juuret. Partainen, tuima ja kylmä ulkokuori on pettävä, sillä puoliverisen sisintä repii yhteenkuulumattomuus ja ulkopuolisuus. Keoma on lopulta kaikille ulkopuolinen, eikä hän saa tai odota mitään lojaalisuutta niiltä kyläläisiltä, joiden eteen hän on valmis vaarantamaan henkensä. Kokeneen Franco Neron roolityö onkin väkevä.

Tunnelmaltaan Keoma on kaukana kirkasotsaisista vanhan koulukunnan westerneistä, ja spagettilänkkäriksikin ilmapiiri on Sergio Leonea tummasävyisempi. Ihmisyydestä tai ihmisten raadollisuudesta ei elätellä harhakuvitelmia, eikä sodankaan lopputuloksesta ole juuri ollut merkitystä. Väkivalta on läsnä koko ajan, ja vaikka tiukat perhesiteet sekä uskollinen ystävyys voivat estää väistämätöntä hetkeksi, lopussa kiitos ei juuri seiso, vaan kellahtaa kuolleena maahan.

Visuaalisuudeltaan vahvan symbolisesti ladattu, rakenteeltaan ytimekäs elokuva tarjoaa väkevää yhteiskunnallista, sosiologista ja poliittista kritiikkiä, mutta ei tyrkytä oppejaan tai tarjoa valmiita vastauksia. Varsinkin mustan Georgen traaginen hahmo on ambivalenssi, sillä aiemmin orjana George oli uljas, peloton ja kunnioitettava esikuva, mutta sisällissodan jälkeinen "vapaus" onkin paljastunut rasismin ja köyhyyden noidankehäksi, joka on johtanut alkoholismiin.

Lisäarvoa Keoma saa myös miehen ja naisen välisten suhteiden käsittelystä. Keoma pelastaa Lisan (Olga Karlatos) ja suojelee tätä, mutta ilmiselvistä ja vastavuoroisista tunnereaktioista huolimatta suhdetta ei kehitetä väkisin romanssiksi. Sodan ja kuoleman kovettama maskuliininen perimies ei kykene pukemaan tunteitaan sanoiksi. Keoma osoittaakin suojelunhalunsa ainoastaan spontaanilla, brutaalilla väkivallalla uhkaajia kohtaan.

Jykevää spagettiwesterniä pidetään ohjaajansa parhaimpiin töihin kuuluvana, ja dvd:n haastatteluosiossa ohjaaja itsekin muistelee spagettiwesternin viimeisiin huippuhetkiin kuuluvaa teosta erityisellä lämmöllä. Kaikessa raadollisuudessaan ja nihilistisyydessään Keoma onkin hengenheimolainen Armottoman (1992) kanssa, joka aikanaan jatkoi lännen sankarimyyttien purkamista entisestään.