Diiva kotikatsomo

César-palkinnon voittanut Jean-Jacques Beinexin esikoisohjaus Diiva (1981) on postmodernistinen rikoselokuva, joka perustuu samannimiseen Daniel Odierin, pseudonimellä Delacorta, vuonna 1979 julkaistuun kirjaan. Ohjaan tunnetuin teos lienee vuonna 1986 valmistunut Betty Blue.

Elokuvassa nuori postilähetti Jules (Frédéric Andréi) rakastaa musiikkia, erityisesti oopperaa. Hän on oopperadiiva Cynthia Hawkinsin (Wilhelmenia Fernandez) suuri fani ja käy katsomassa tämän esiintymisiä mopedilla pitkien matkojenkin päässä. Hän myös taltioi salaa näitä konsertteja, tosin vain saadakseen kuunnella niitä itse myöhemmin, diiva kun ei ole suostunut koskaan levyttämään.

Sattumusten kautta hän sotkeutuu tietämättään rikolliseen maailmaan, kun gangstereita pakeneva prostituoitu sujauttaa arkaluontoista tietoa sisältävän äänikasetin hänen postilaukkuunsa. Kun piraattitehtailijat vielä kiinnostuvat hänen konserttitaltioinnistansa, käynnistyy sellainen nauhojen sekasotku, jota ei selvitetä pelkällä kynän pyörittelyllä.

Tunnelmaltaan ja tarinaltaan erikoisen elokuvan parhaimpia puolia ovat sen henkilöhahmot, joissa piilee tarinan suurin viehätysvoima. Voimakkaan karikatyyriset pahikset, joilla on aurinkolasit aina päässä ja muut omalaatuiset persoonat, joista eräänkin boheemin olemuksen takaa kuoriutuu varsinainen James Bondin veroinen sankari, joka tuntuu olevan aina askeleen edellä muita.

Päähenkilö Jules puolestaan sukkuloi yhtä hyvin oopperadiivojen maailmassa kuin työkavereidensa tai prostituoitujen kanssa. Henkilöhahmojen taustoja ei myöskään selitellä liikoja, mikä on toisinaan hyvä asia. Tässä tarinassa selittämättömyys toimii hyvin.

Elokuvassa on realistisuutta rikkovia elementtejä, kuten omintakeisia asumuksia ja henkilöhahmoja ja siinä on suoria viittauksia satumaailmoihin. Elokuvassa onkin jotain vahvasti unenomaista, mutta tarina etenee kuitenkin liian johdonmukaisesti ollakseen unta. Äänimaailmassa yhdistellään klassista ja modernia musiikkia sujuvasti, mikä istuu tarinaan hyvin, kun oopperadiivan ja postilähetin maailmat kohtaavat.

Elokuva oli aikanaan menestys ja sai hyvät arviot, mikä ei yllätä. Elokuvan sanottiin olevan myös aikaansa edellä ja sitä pidetään myös tärkeänä vaikutteena aikakautenaan syntyneille musiikkivideoille. Nyt voisi sanoa, että aika on tehnyt vain hyvää elokuvalle ja se on samalla hieno ajankuva 1980-luvun alun Eurooppaan. Katsomiskokemuksena elokuva on hyvin miellyttävä verrattuna nykyiseen vallalla olevaan vauhdikkaaseen kamerakikkailuun. Ranskalainen vähäeleisyys on paikoin niin tehokasta, että patongin leikkaamisestakin saa tuotettua hyvin mielenkiintoisen tapahtuman.