Dead Man's Shoes kotikatsomo

Brittiläinen Shane Meadows on ohjannut realistisia, usein omiin kokemuksiinsa perustuvia draamoja ja komedioita. Useita palkintoja voittanut Dead Man’s Shoes on ohjaajan muita töitä synkempi. Richard (Paddy Considine) palaa armeijasta kotikaupunkiinsa kostamaan lapsenmieliselle Anthony-veljelleen (Toby Kebbell) vuosia aiemmin tehdyt kauheudet.

Paikallinen huumeporukka on pakottaen opettanut Anthonylle huumeiden ja muidenkin tälle käsittämättömien asioiden saloja. Tapahtumapaikkana on keskienglantilainen pikkukaupunki, jossa peribrittiläinen harmaus ja surumielinen maaseutu hallitsevat maisemaa. Käsivarakuvaus ja häkellyttävät näyttelijäsuoritukset tekevät elokuvasta lähes inhorealistisen. Vähäeleisessä kerronnassa nykyhetki ja mustavalkoiset ja rakeiset takaumat vuorottelevat.

Huumeiden maailma on Dead Man’s Shoesissa nuhjuinen ja likainen ja kaukana hileisestä glamourista. Anthonya kiusanneet ja huumeiden ympärillä pyörivät henkilöt ovat kuvottavan väkivaltaisia ja samalla säälittävän yksioikoisia syrjäytyneitä. Jotenkin omituisen hellyttävä on samalla kuitenkin tapa, jolla nämä muka-karskit ja raa’at rikolliset surevat yksi kerrallaan Richardin toimesta pois tippuvia tovereitaan. Toistuva kuivan realistinen ja brutaali huumori hymyilyttää hetkittäin, mutta hymy jäykistyy kasvoille tapahtumien taas äkkiä palatessa kyynisiin uomiinsa.

Richardin hahmossa ei ole sankarillisuutta, vaikka hänen määrätietoinen kostonsa tuntuukin oikeutetulta. Hahmo on maihinnousutakissaan ja yksinäisessä kostoretkessään kuin Robert de Niron Travis Bickle Martin Scorsesen Taksikuskissa (1976). Kummankin päässä tuntuu suhteellisuudentaju vähän heittävän ja oikeus otetaan armotta omiin käsiin, kun halutaan nousta ulkopuolista pahaa vastaan.

Miehisen väkivallan kierre nousee teemaksi Meadowsin elokuvassa. Sitä ei politisoida eikä myöskään ihannoida, vaan osoitetaan yhden tapahtumasarjan kautta, miten tosielämän tragedioita syntyy. Vaikka Richardin moraali on väkivallan ja koston moraali, elokuva itse ei silti tätä glorifioi. Richardilla on toiminnassaan täysi kontrolli sekavasta ja panikoivasta huumeluusereiden ryhmästä. Elokuva haluaa sanoa, että vaikka nämä pikkugangsterit ovat päältä kovia ja pelättyjä, ovat he lopulta paineen alla yhtä avuttomia ja neuvottomia kuin kidutettunsakin.

Musiikki on isossa osassa elokuvan kerrontaa. Julmaa kauneutta ja koskettavuutta elokuvaan tuovat muun muassa Calexicon, Smogin, Clayhillin ja M. Wardin hienot kappaleet. Soundtrack toimii surumielisyydessään ja korostaa hienovaraisesti Richardin ja Anthonyn veljellisen ristiriitaista suhdetta. Samalla kappaleet luovat surkuhupaisia kontrasteja suhteessa tapahtumien vääjäämättömyyteen.

Dead Man’s Shoes on hienoisesta huumoristaan huolimatta alusta loppuun surullinen ja pessimistinen elokuva. Se näyttää raadollisella tavalla sen, mitä ihmisyydessä ja jokaisen lähistöllä voi jatkuvasti tapahtua, mutta mitä ei välttämättä huomaa. Kyseessä on tragedia ja Anthonyn altavastaajan asema on tukalaa katsottavaa. Silti elokuva ei mässäile uhriudella ja puolustuskyvyttömyydellä, vaan muistuttaa jotakin elämän oikeasta ja väärästä. Siksi Dead Man’s Shoes on tärkeä elokuva.