DC Superlemmikkien liiga kotikatsomo

Lähes niin kauan kun ihmiset ovat kyenneet kuvittelemaan yliluonnollisia voimia omaavia ihmishahmoja, he ovat kyenneet kuvittelemaan yliluonnollisia eläinhahmoja. Jokaiseen jumalmytologiaan kuuluu olennaisena osana vino pino outoja elukoita. Kreikkalaisilla on kolmipäinen koira Kerberos, viikingeillä jättimäinen Fenris ja Odinin korpit, egyptiläisten hybridiolennoista puhumattakaan. Ei siis ole ihme, että nykypäivän superolentojen fiktiiviseen pantheoniin on vuosikymmeniä kuulunut supereläimiä.

Toisen maailmansodan alkaessa lähestyä loppuaan teki amerikkalaisissa sarjakuvalehdissä ensiesiintymisensä Merton, maailman nopein kilpikonna. 1950-luvun tajunnanräjäyttävällä supersankarilehtien Hopeakaudella kaikki keinot, olennot ja psykotrooppiset aineet olivat sallittuja. Tuolloin sai alkunsa kasapäin supersankarieläimiä, joiden taival jatkuu tänäkin päivänä: Teräsmiehellä oli viittaan sonnustautunut lentävä koira Krypto. Batmanilla on taas oma Lepakkokoira Ässä, joka korvasi supervoimat naamiolla ja hurttamaisella asenteella. Terästyttö ratsasti autuaasti superhevonen Komeetalla, joka oli oikeasti hevoseksi muuttunut mies, todellinen ori.

Ihmismuotoisten sankarien esimerkkiä seuraten supereläimet perustivat oman ryhmän. Oikeuden Puolustajien rinnalle nousi Superlemmikkien liiga, joka on nyt saanut oman animaatioelokuvansa. Lemmikkisankarien tehtävänä on yhtä lailla edustaa totuutta, oikeutta ja amerikkalaista elämäntapaa – sekä vahvaa oheismyyntiä lelujen ja muiden tuotteiden myötä.

Jared Sternin ja Sam Levinen ohjaus nojautuu vahvasti tutun kaksikon Dwayne Johnsonin ja Kevin Hartin varaan. Parivaljakko on ollut yhdessä lukuisissa elokuvissa kuten Jumanjin jatko-osissa, ja heidän välistä kemiaansa hyödynnetään nytkin. Johnson lainaa äänensä Teräsmiehen Krypto-koiralle ja Hart Lepakkokoiralle. Sen verran väkevä on näyttelijätähtien karisma ja keskinäinen ote, että viihdetaso tipahtaa heti, jos siirrytään suomalaiseen dubbaukseen. Lasten animaatioiden osalta dubbaus on vielä perusteltua vaihtoehtoisena ääniraitana, mutta alkuperäinen ääniraita palvelee parhaiten, mikäli lapsikatsoja jo osaa lukea.

Kaksikon vetämä eläinlauma koostuu myös kokoaan muuttavasta PB-possusta, Merton-kilpparista ja Chip-oravasta, joka saa sähköiset voimat. Kodittomat ja häkeissä olevat eläimet saavat puolivahingossa supervoimat, kun Lex Luthoria palvova karvaton marsu Lulu käynnistää tieteellisen kokeensa. Lulu vangitsee Oikeuden Puolustajat, myös Teräsmiehen, jolloin voimansa menettäneelle Kryptolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin turvautua eläinkaupan lemmikkien apuun.

Varsin letkeästi etenevä animaatio ei jää jumiin eikä yritä olla muuta kuin perusseikkailu. Siinä se kuitenkin onnistuu melko hyvin. Rima ei ole tarpeettoman korkealla, mitään suurempaa sanomaa elokuvalla ei ole eikä se sellaista yritä teeskennellä. DC Superlemmikkien liiga ei kuitenkaan aliarvioi katsojaryhmäänsä. Sekä dialogiin että animaation näyttävyyteen on panostettu. Alkuperäiseen ääniraitaan on saatu kerättyä muhkea määrä taitavia näyttelijöitä. Aikuiskatsojalle on tarjolla nokkelia vitsejä ja sisäpiiriviittauksia, jotka eivät pienimmille vielä aukene.

Ainoa suurempi miinus on ikiaikaisen, turhan kissa–koira-vastakkaisasettelun toistaminen siten, että Lulua auttaa ilkeä superkissa. Tämä Ryhmä Haussakin jatkuvasti toistuva asenteellisuus on turhaa lajismia. Se toisintaa lemmikkeihin kohdistuvaa eriarvoisuutta, mikä näkyy Suomenkin eläinsuojelulainsäädännössä. Olisivatpa käyttäneet ennemmin 1960-luvulla luotua Streaky-superkissaa, joka oli Terästytön toinen supervoimainen lemmikki. #CatsToo-liikkeelle on tilausta.

Superlemmikkien liigan seikkailuista puuttuu superlemmikeistä kaikkein pelottavin, Teräsapina Beppo. Beppolla on 1950-luvun Teräsmiehen liki rajattomat kosmiset voimat ja tavallisen apinan harkintakyky. Siinä on paikka jatko-osalle – tai kauhuelokuvalle.